Joulu. Joka vuosi siihen yrittää varautua, ja joka vuosi se yllättää. Hitto, kun se on ovela. Tulee kuin ninja ja iskee päähän: "Tsädääm, tässä oon!". Eipä sitten tullut tänäkään vuonna tehtyä joulukortteja. Lahjatkin piti tietenkin hankkia melkein h-hetkellä. Joulu on ihanaa aikaa, hyvää ruokaa ja yhdessäoloa, mutta siihen valmistautuminen on välilä ihan perseestä.
Olen joskus yrittänyt olla tosi jouluihminen. Ihan oikeasti. Sellainen, jonka äidin odotetaan olevan. Eli hullu. Hulluuspäissäni sitten askartelin varmaan parikymmentä korttia ja lähettelin niitä ystäville ja sukulaisille. Ensimmäisissä postauksissani tässä blogissa esittelin ylpeänä, kuinka olin askarrellut toinen toistaan mielenkiintoisia kortteja. Kun koulu alkoi ja päivät täyttyi vähän muusta kuin kotiäitinä olemisesta, jäi askartelut. Joten julkisesti pyydän anteeksi, että tänäkin vuonna jäi kortit tekemättä. En varmaan viettäisi joulua, ellei lapsille se olisi niin tärkeä. Yksinäni söisin peiton alla rosollia, katsoisin Harry Potteria ja joisin viiniä. Mutta kun taloudessa on kaksi tonttua, täytyy siihen jouluun varustautua. Ihanaahan se on katsella, kun poika pyörii ympyrää ja laulaa omia versioita joululauluista. Tai kun tyttö tuo koulusta joululiinaa ja kuusenkoristeita. Ja suklaakalenterilla on niin hyvä kiristää. Pari kertaa on ollut kalenteri kädessä ja olen kysynyt, että kannattaako vielä temppuilla. Vuoden mutsi matskua.
Mutta kun joulun mukana tulee stressi. Olen aina ollut se äiti, joka ei vie päiväkodin joulujuhlassa mitään tarhantädeille. Kummallakin lapsella kun niitä oli yhdessä vaiheessa kolmisen kappaletta. Jotenkin ajatus kuudesta pienestä lahjasta tai joulukukasta heille tuntui...kalliilta ja teennäiseltä. Ensimmäkin vastaan tulee rahakysymys. Joo, joo, ei tarvitse olla kallis lahja, mutta mitä kivaa saat edullisesti ja joka olisi oikeasti tarpeellista? Tietysti voisin askarrella, mutta en nyt jaksanut decoupageta sydämiä tai tähtiä sillä trust me, yhtenä vuonna kokeilin. Meni hermot. Niitä tähtiä ei kukaan kärsisi katsoa läheltä. Siksi ne nyt ovat seinällä, jonne ei pahemmin kurkita. Ja aina voisi leipoa. No, enpä leiponutkaan.
Tänä vuonna tietysti olisi ollut VAIN kolme tarhantätiä ja yksi opettaja. Mistä minä tiedän, mitä joku tarhantäti tarvitsee, jota näkee päivittäin kymmenisen minuuttia. Tai opettaja, jonka kanssa kommunikoit Wilman kautta. "Joo, se näyttää ihan siltä, että se tykkää posliinisista kissoista" tai "Tässä olisi tätä vessapaperia, kun sitä kuitenkin tarvitsee". Jos viet suklaata (joka ei varmaan ole ainoa sinä vuonna saatu konvehtirasia) tuntuu sekin jotenkin jopa vittuilulta: "Katselin, että tykkäät syödä. Tässä sika, syö lisää" tai "En keksinyt muutakaan, mutta tuntui, että jotain oli pakko ostaa". Olen pihi opiskelija ja laitan nekin rahat omien lasten joululahjoihin. Olen se äiti, joka ei näe syytä lahjoa tarhantätiä, koska ne tarhantädit saavat työstään palkkaa, ja tänä vuonna joululahjana saavat olla ilman minun pientä kullannuppusta melkein kolme viikkoa. Hyvää joulua!
Sitten tulee se stressi siitä, mitä hankkia lapsille. Onneksi taidan ehtiä työllistymään ennen kuin lahjatoiveet kallistuvat ja priorisoituvat. Itse edustan sitä koulukuntaa, että turhaa krääsää haluan välttää. Haluan hankkia jotain sellaista, josta oikeasti tykätään ja on haluttu lahja. Mutta jos ostat vain pari takuuhittiä, voi tulla ilmoille kysymys, että miksi vain niin vähän. Jotenkin pakotan itseni miettimään monta tarpeellista lahjaa, jotta säästyn huono äiti -imagolta. Ja tottakai haluan tarjota kivan joulun senkin puolesta, että niitä lahjoja on.
Vältän suuria kauppoja jo ihan ruokaostoksia tehdessäni, mutta varsinkin lahjoja hankkiessa, koska minulta puuttuu naisilta ominainen shoppailu-geeni. Ihmismäärä ja se kuumuus ahdistaa. Ninjailin lähimpään markettiin etsimään Frozen-leluja, sillä salapoliisina siellä ne löytyisivät edullimpisina. Kumpikin ajattelemani lahja löytyi. Kymmenen erilaista ääntä pitävä Olaf, jonka yksi ääni kuulosti ihan orgasmilta. Saa kelvata. Ja laulava Elsa-nukke, jonka odotin laulavan edes sen rallin kertosäkeen. Ei muuten laulanutkaan kuin "Let it go, let it go". Ja ei, ei auta vaikka painat kymmenen kertaa putkeen. Kokeilin.
Lahjojen hankkimisen jälkeen tulee se paketointi. Minulta puuttuu sekin geeni. Paketointi on joku erikoistaito. Onnistun aina leikkaamaan liian ison tai liian pienen palan. Lopulta pakettien päädyissä on metri lahjapaperia, eikä mitenkään kauniisti taiteltuna. Ja jos leikkaat ne päädyt tulee farssi. Ja sitten se naru... Onko turhempaa asiaa kuin lahjanaru? Eihän sitä saa siihen mitenkään kauniisti. Tai Martha Stewart saa.. Minulla on vaikeuksia sitoa rusettipiponi rusettiakin pesun jälkeen, joten auta armias kun on monta pakettia sidottavana. Toivottavasti nämä kädentaitoni eivät periydy synnärille, koska en haluaisi, että synnyttäneen alapää näyttäisi samalta kuin lahjapakettini: niin ja näin pursittu kasaan, ylimääräiset pakattuna yhteen paikkaan, sinne tänne repsottaen. Ja päälle huonosti sidottu rusetti. Että hyvää joulua vaan sen perheen isälle. Yleensä jossain kohtaa pakettien kanssa taistellessani tulee se turhautuminen, jossa tekisi mieli kieriä sen lahjapaperin sisään ja lähettää tekstari, että minut saa avata paketistani vasta jouluaattona.
Onneksi tänä vuonna sain muutaman päivän omaa vapaata viimeisen tentin jälkeen, jonka aikana suoritin joulusiivouksen ja viimeiset joulutuliaisten hankinnat. Mikähän siinä joulusiivouksessakin on, että on pakko käydä joka kaappi läpi? Minulta puuttuu myöskin se "pidä kaapit siistinä". Kaikki ei nyt ihan usko minua, mutta siistin ulkokuoren sisällä vaanii kaaoottisessa järjestyksessä olevat kaapit ja huonosti viikatut vaatteet. Mutta kun mikään kaappi ei pysy minulla kauaa järjestyksessä. Joskus yritin jopa pitää vaatteeni värijärjestyksessä. No se kesti siihen asti, kunnes tuli uusi satsi pestyä pyykkiä takaisin kaappiin. Joten ensimmäisenä omana lomapäivänäni kävin läpi kaikki huushollin kaapit, imuroin ja pesin lattiat. Ja kyllä nyt on kuin viivoittimella järjestetyt kaapit. Se on jännä, miten paljon turhaa tavaraa ihminen säästää. Tai ne gluteenittomat jauhot, jotka olen hankkinut kaksi vuotta sitten ja kerran kokeilin leipoa siitä Tuiskulle leipää. Siitä tuli muuten läpinäkyvää!
Kun ensimmäisen vapaapäiväni käytin kahdeksan tuntia siivotessa, seuraavana vapaapäivänäni hain likan koulusta ja pistin hänet töihin. Mummeille menevät paketit ovat meidän yhteisvoimien käsialaa. Eikä noista paketeista oikeastaan erota, että onko kyseessä kokonaan minun pakettini vai juuri 7-vuotiaan paketti. Hain myös varastosta kaikki askartelujuttuni ja annoin 7-vuotiaalle vapaat kädet. Itse keskityin pakettilappujen tekemiseen. Jotain oli pakko yrittää panostaa. Pistimme joululaulut soimaan ja kahden tunnin aikana saimme ihmeitä aikaan. Toisin sanoen tyttö jaksoi tehdä kolme korttia ja paketoida lahjat kunnes äitinsä lailla turhautui ja rojahti sohvalle.
Kyllä tästä joulusta taas kiva tulee. Se on vain se odotus. Tarvitsisin tälle kuukaudelle jonkun oman joulukalenterin, jossa olisi jokaiselle päivälle pari senttiä punaviiniä. Vielä olisi edessä pipareiden leipominen. Taidan jättää senkin lapsille. Mutta kun se aatto on, niin nautin siitä. Minusta on ihana antaa lahjoja ja nähdä se ilo ja hymy, joka niistä tulee. Etenkin odotan sitä, että minulla on se puulattioilla varustettu talo kuistilla ja mansardikatolla, jonka sisällä on ötökkävapaa joulukuusi, kulho rosollia ja kainalo johon käpertyä. Että vinkkinä vaan, hyvä Joulupukki.
