SYDÄMEN asialla

Olen opiskelijana oppinut tekemään kompromisseja rahan suhteen ja joutunut miettimään usein lahjojen kanssa, mitä on varaa hankkia ja mitä haluaisin lahjaksi antaa. Haluaisin nimittäin aina antaa lahjaksi vaikka ja mitä. Kaikkea kivaa ja ihanaa. Mutta tällä taloudella on pakko improvisoida. Olen esimerkiksi kauan suosinut lasten kavereille synttärilahjana jotain aineetonta, kuten elokuvalippuja tai pääsylippua HopLoppiin. Tykkään antaa lahjaksi elämyksen, vaikka kyseessä olisikin pieni elämys. Aina lahjan ei tarvitse olla materiaa, ellei ole joku oikeasti toivottu ja tarpeellinen lahja. Halusinkin kasata viime hetken lahjavinkkejä pienille ja suurille, pienellä tai vähän isommalla budjetilla. Mielikuvitus on vain rajana! Vaikka materia säilyy, niin muistoja tulee yhteisistä vietetyistä hetkistä.

1. Elokuvailta

Elokuvalippu teatteriin tai omassa kotona järjestetty elokuvailta herkkuineen. Varsinkin jos tietää, että tulossa on joku odotettu elokuva tai muuten vain tarpeessa oleva pieni hengähdystauko, on elokuvaillan järjestäminen hauska ja kiva idea. Tälläisen hetken järjestää helposti parillakympillä, oli sitten paikkana leffateatteri tai oma kotisohva. Eikä lippuakaan tarvitse ostaa, vaan askarrella itse lahjakortin, jossa saaja voi itse päättää, missä leffailta järjestetään.

2. Lahjakortti hemmotteluun

Tämä on enemmänkin ystävälle tai puolisolle. Tai miksi ei omalle pienelle tyttärelle. Mimmi on esimerkiksi monesti halunnut, että kynnet lakataan ja tukka laitetaan kivasti - aivan kuten kylpylässä. Kyllä sellaiset pienetkin kaipaavat vähän luksusta, eikä ole kovin iso juttu järjestää. Isommalle sopisi esimerkiksi opiskelijahieronnat, jotka ovat edullisi. Jos haluaa tarjota kokovartalohieronnan saa sen opiskelijahieroloista hyvin edullisesti. Eikä tasokaan ole mielestäni ollut huonoa. Itse opiskelijana haluan tukea muita opiskelijoita, sillä pakkohan sitä on jotenkin oppia ja kehittyä alallaan. Puolisolle voi tietysti tarjota hieronnan itse. Muutama kynttilä, rauhallinen hetki ja avot!

3. Urheilullisempaa uutta vuotta
Lahjakortti kuukaudeksi salille, personal trainerille, sarjalippu uimahalliin tai parin kerran kokeilu johonkin eksoottisempaan ryhmäliikuntaan, vaikka Air Joogaan! Miksi lahja ei voisi olla urheilusta pitävälle tai siitä kiinnostuneelle joku liikunnallinen? Ja päälle lupaus lähteä mukaan. Tai jos itsellään on enemmän kokemusta, lupaus olla itse se personal traineri ja tsemppaaja.

4. Vapaudu kotitöistä -kortit
Sopii niin puolisolle, ystävälle kuin mummollekin! Lahjana antaa itsensä päiväksi auttamaan kotitöissä, vie matot pestäväksi, auttaa pesemään ikkunat, vaihtaa verhot ja siivoaa keittiön kaapit. Tai antaa puolisolle muutaman "Vapaudu vankilasta" -kortin, joilla saa skipattua jonkun kotityön korttia näyttämällä.

5. Musiikin lahja
Itse olen Spotifyn suurkuluttaja. Kuuntelen musiikkia kaikilla matkoilla, eri fiiliksiin, voimauttamaan ja saamaan hyvän mielen tai ihan vain ärsytykseen ja suruun. Kauan menin ilmaisversiolla, mutta jossain kohtaa satunnaissoitto alkoi ärsyttämään ja satsasin kympin kuussa siihen, että voin kuunnella juuri sitä mitä haluan. Spotofysta saakin lahjaksi lahjakortteja alkaen yhdestä kuukaudesta. Ja päälle juuri hänelle tehty soittolista, jossa on lempibiisejä tai uusia tuttavuuksia.

6. Elämys
Konsertti, kartingia, stand up -ilta, huvipuisto tai lippu Escape roomiin. Näitä ideoita voi soveltaa niin lapsille kuin aikuisille. Onko joku konsertti tai paikka, jossa on aina pitänyt käydä? Vinkkiä voi kysyä niin ystäviltä tai googlettamalla löytyy paikkakunnan tarjonnat. Ja miksi ei voisi tehdä reissua vähän kauemmas.

7. Itse tehty lahja
Osaatko ommella, tehdä koruja tai ottaa tunnelmallisia valokuvia? Itse tehty lahja on aina ihana ja siinä on oikeasti käytetty ajatusta. Ja vaikka ei olisi jotain taitoa takataskussa, niin aina voi yrittää. Joskus niitä tarvikkeita voi löytyä ihan samantien kotoa, esimerkiksi herkkukeksien aineksiin ja antaa ne lahjana kauniissa purkissa.

Tämä postaus on osa Lumoblogien kuukausittain vaihtuvaa #lumohaaste -tempausta. Joulukuun #lumohaasteen saatesanoina on "Lämpimämpää joulua". Joulukuussa emme vedä villasukkia omiin jalkoihin, vaan haastamme jokaisen tekemään jotain hyvää joka tuo iloa toiselle ja lämmittää yhtälailla saajan kuin antajansa mieltä. Sinäkin voit osallistua linkkaamalla teemaan sopivan blogipostauksesi Lumoblogien Facebook-sivuille tai jättämällä muuten vain ajatuksia joulun alla auttamisesta.

Luin taannoin Hesarin kolumnin: "Ensimmäinen joulu ilman lapsia on raastavin". Luin sitä matkalla koulusta kotiin ja jäin miettimään tulevaa joulua. Meillä on nimittäin myös sama käytäntö: joka toinen joulu. Viime joulu oli isän, tämä joulu on minun. Heitimme kolikkoa asiaa sopiessa ja arpa osoitti, että ensimmäinen joulu tulee isälle. Muistan kuinka itkin. Ensimmäisen joulun odotus eron jälkeen oli se vaikein.

Vuosi sitten omaan asuntoon muutosta oli lyhyt aika, kun joulunaika koitti. Vakavissani mietin hetken, että pitäydymme sovitussa ja vietän lasten kanssa oman joulun ennen aattoa. Päivän viettäminen yhdessä lasten isän kanssa tuntui epämukavalta. Onko pakko ja en halua, ajattelin. Käytyäni yhden keskustelun itseäni viisaamman kanssa luovuin lapsellisesta ajatuksestani olla aatto yksin ja istuimme saman joulupöydän ääreen lasten ja isän kanssa. Ja mukava aatto olikin porukalla, hyvän ruoan ja joulusaunan kera. Tietysti erilainen, hieman outo, mutta vapautunut. Tänä jouluna tulemme olemaan aaton myös yhdessä. Ja varmasti kaikki aatot tämän jälkeenkin, vaikka muut joulun päivät lapset noudattavat sovittua kaavaa.

Tänä jouluna ei jännitä tai tunnu muutenkaan yhtään niin epämukavalta kuin vuosi sitten. Koska lasten takia tätä joulua vietetään. Se on lapsilta ja minulta tai isältä pois, jos emme saa jakaa sitä iloa ja riemua yhdessä. Kaikissa perheissä se ei ole varmaan mahdollista. Ja se on todella harmi. Jouluaatto on syntymäpäivien lisäksi SE päivä vuodessa, joka tuntuu erityiseltä. Ja jos äitinä jäisin siitä paitsi, katuisin sitä aina. Yksinäni viettäisin joulun varmaan sen rosollin, kinkun ja sinapin kanssa katsoen elokuvia, jos lapsia ei olisi. Mutta lasten vuoksi teen mitä vain, että he saavat ihania joulumuistoja. Vaikka omat joulumuistoni ovat ihan ok, ei minulle ole jäänyt mieleen kuitenkaan sitä ison perheen kanssa vietettyä päivää. Yleensä taisimme olla äitini kanssa kahden.

Muistan jouluja, jolloin olin äitini luona puolet päivästä ja toisen puolen isäni äidin luona. Minun vanhempani eivät viettäneet juhlia yhdessä heidän eron jälkeen. En muista, miltä minusta tuntui silloin, mutta voin kuvitella miltä omista lapsistani tuntuisi, jos emme viettäisi joulua yhdessä. Lasten syntymän jälkeen joulun rakentaminen ja sen viettäminen on alkanut tuntua entistä merkityksellisemmältä.

Olemme suunnitelleet joulunpyhät valmiiksi. Mukava joulu varmasti tulossa lapsille ja itsellenikin. Tämän joulun odottaminen on tuntunut sen suhteen todella mukavalta. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja lapsille iloisia hetkiä. Ensi joulu on taas vielä helpompi.

ps. Tämän vuoden piparisatsi todistetusti myös blogissa. Lidlin valmistaikina ja kaksi pellillistä pipareita. Yksi kerta leipomista riittää. Joulun yksi perinne siis kunniakkaasti suoritettu, vaikka taikina ei aina totellut, päätyi enimmäkseen suuhun ja tontun pää irtosi aina kriittisellä hetkellä. Onneksi ei tarvitse kuin vasta ensi vuonna uudestaan.

Hyvää joulua ja tunnelmallista aattoa! Syökää hyvin, nauttikaa perheenne seurasta ja ollaan onnellisia!

Loma on ihanaa aikaa. Mutta välillä se on myös ihan kamalaa. Vaikka lapset ovatkin jo "isompia", tarvitsevat he silti ohjelmaa ja viihdyttämistä. Isompi menisi kavereidensa kanssa, mutta 4-vuotiaan kanssa on pidettävä rytmiä yllä. Jos erehtyy lepäilemään sohvalle, jossain kohtaa huomaa, että lastenhuoneessa on revitty kaikki mahdollinen ja mahdoton lattialle. Tai kiipeillään. Tai tullaan repimään kädestä, että pitäisi tulla laittamaan joku lelu kunnolla tai leikkimään. Eikä sillä, tykkään leikkiä lasten kanssa. Silti lomalla olisi ihanaa olla edes hetki omissa puuhissa, eikä jatkuvasti sirkuspellenä.

Ennen jouluaattoa oli taas yksi sellainen päivä, että meno alkoi olla liian villiä. Keksin siis huikean idean lähteä katsomaan vanhan kaupungin valoja ja ostamaan aaton joulupuuroon maitoa. Lupasin reippaille ja kilteille lapsille kaupasta jotain hyvää. Otin kamerani mukaan, sillä olisi ihana ikuistaa jouluinen ja valaistu vanha kaupunkin. Pienempi kulki pyöräni tarakalla ja isompi sai kävellä.

Pääsimme sillalle, josta aloin räpsiä kuvia. Yritin olla todella innostava ja pyysin assistentteja auttamaan äidin kameran kanssa ja ottamaan itsekin kuvia äidin kameralla. Päätin, että tästä reissusta tulee hyvä! Pääsimme aina hieman eteenpäin ja otin kuvia pitkin matkaa. Kello läheni kuutta ja halusin käydä ostamassa Brunbergilta joulutuliaisia. Sanoin, että yritetään ehtiä kauppaan ostamaan joulusuklaat. Mimmi otti tästä stressiä ja meni meidän edellä huolestuneena, että ehdimmekö kauppaan. "Pakko ehtiä!", Mimmi huusi. Ehdimme onneksi. Mutta sieltä alamäki alkoi. Kouralliset maistiaissuklaita ja hiki hatussa halusin vielä käydä ottamassa Jokikadulta kuvia. Huono ajatus.

Tuttu sisarusten välinen riita alkoi. Mikä helvetti siinä on, että on pakko olla toisen kyljessä kiinni, ärsyttää ja yllyttää? Lääniä olisi vaikka muille jakaa, eikä toisen naaman eteen ole pakko mennä. "Joko mennään ostamaan tikkarit?", kyseltiin kun yritin ottaa kivoja kuvia. Lähemmäs kauppaa meno vaan yltyi. Tönittiin, härnättiin ja juoksenneltiin. Lopulta sanomiseni meni kuuroille korville ja pyöräni kaatui. Sitten minulla meni hermo ja pakkasin kamerani ja lähdimme kauppaan kahden itkevän lapsen kanssa. "Sinne meni tikkarit", sanoin. Nyt jos koskaan oli oltava tiukkana. Sitä samaa sähläystä ja kiusaamista oli kotona ollut joka päivä. Mimmi otti enemmän hikeä ja itku vaan yltyi mitä lähempänä oltiin kauppaa.

Vaikka matka oli lyhyt, tuntui se liian pitkältä. Kuulin siinä matkalla, kuinka kakka, pylly, tyhmä ja ilkeä äiti olen. Pakko oli pystyä olemaan rauhallinen, sillä joskus turhan nopeasti ärähdän ja sen jälkeen kenelläkään ei ole kivaa. Kaupan edessä meidän eteen tuli eräs nainen. Hän ojensi minulle karkkirasian, kiitti hyvästä asenteestani äitinä, ja ettei itse olisi jaksanut kuunnella moista. Itse repesin iloiseen nauruun, toivotimme hyvät joulut ja jäin kahden itkevän lapsen kanssa kuvan marmeladit kädessä. Aikamoinen jouluihme. Tuli hyvä mieli, eikä kaupassa jatkuva kiukuttelu harmittanut niin paljoa.

Tulen muistuttamaan tästä päivästä aina lapsia!

Joulun pyhät, neljä eri joulupöytää, sukulaisia ja yksi ystävä. Paljon ruokaa, ihmisiä ympärillä ja iloiset sekä suklaa-addiktoituneet lapset. Näin lomalla sitä on oikeasti ehtinyt pysähtymään ja huomaamaan, että minulla on ikävä (ei ikäviä, kuten vahingossa aluksi kirjoitin....) ihmisiä ympärilläni. Minulla on ollut viimeisen vuoden kova tahti koulun ja töiden kanssa. Välillä arkea on varjostanut oma sairastelu, varsinkin tänä syksynä. Pahempaakin voisi olla, ei siitä saisi valittaa. Silti homekoulu on vienyt syksyn aikana koulupäivinä viimeisetkin voimat olla sosiaalinen ja toimelias.

Minulla on ollut siitä huono omatunto. Kaipaan ystäviäni ja sukulaisiani. Kaipaan sitä, että minulla on tunne, että minusta välitetään. Se tunne juontaa jo lapsuudesta ja minun ja äitini suhteesta. Pienestä pitäen olen tottunut pitämään itsestäni huolta, koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Oli pakko hoitaa asiat itse, sillä niitä ei usein tehty puolestani. Olen kasvanut itsenäiseksi ja vahvaksi. Olen tottunut selviytymään yksin, olemaan yksin. Mutta olen silti aina välillä tuntenut itseni yksinäiseksi, aikuisenakin. Tänä syksynä on ollut vähän yksinäinen olo. Mutta kun ei ole jaksanut. Oman arjen pyörittäminen on nielaissut kaiken muun mahdollisen.

Nyt lomalla on ollut ihanaa, kun se normaali arki ja tahti on poissa. Ei tarvitse miettiä monelta täytyy laittaa kello soimaan. Ei tarvitse mennä kouluun, olla väsynyt ja päänsäryssä loppupäivää. Ei tarvitse juosta kaupan läpi bussille, soittaa tyttö iltapäiväkerhosta kotiin, hakea poika. Ei tarvitse laittaa kiireessä ruokaa, viettää lasten kanssa ilta ja lopulta lysähtää väsyneenä sohvalle. Ei yhtäkään koulutyötä, tenttiä tai opparia. Nyt on vain aikaa. Aikaa huomata, että on tuntee itsensä yksinäiseksi.

Haluaisin muistaa ystäviäni joka päivä jotenkin. Aikuisena oleminen on välillä oikeastaan aika syvältä. Ennen ei ollut muuta kuin koulu ja ystävät. Nyt on koulu, lapset, koti, välillä työ ja rajoitetusti aikaa. Mutta lomalla olen taas muistanut ihmisiä ympärilläni. Olen nähnyt sukulaisiani ja kymmenen vuotta vanhaa ystävääni. Olen käynyt katsomassa ystäväni alle viikon ikäistä nyyttiä, pitänyt Nälkäpeli- ja avokadopastaillan, käynyt salilla tuttavan kanssa, suunnitellut tulevaa kuukautta ja kysellyt ystävieni kuulumisia. On ollut todella ihanaa, kun huomaa, ettei väsytä samalla tavalla kuin koulupäivinä. Jaksaa ihan eri tavalla.

Odotan tulevaa vuotta innolla. Minulla on hyvä tunne vuodesta 2016. Vuosi sitten oli ihan erilainen olo. Olin väsyneempi ja murheellisempi. Nyt tunnen oloni taas paljon energisemmäksi ulkoa- ja sisältäpäin. Olen yrittänyt suunnitella ensi vuotta, miettinyt tulevaa kesää sekä töitä, ja tulevia harjoitteluita. Olen päättänyt olla stressaamatta koulun kanssa. Olen hoitanut vuoden vaihteeseen kuuluvia asioita ja soitellut virastoihin. Hyvä ja energinen draivi päällä. Vuosi vaihtuu tähtisädetikkujen sekä herkutellen lasten kanssa. Kohta on minun synttärit ja harjoittelu alkaa. Vielä saa onneksi vain olla, tuijottaa Netflixiä ja olla huoleton. Mieletön fiilis!

Vuoden ensimmäinen. Tästä vuodesta on hyvä tunne, eikä vuodessa 2015 ollut mitään vikaa. Hyvin opiskeluorientoitunut, työn täyteinen ja muutosten aikaa. Yllätyksiä ja vaikeita päätöksiä. Mutta kaikkein eniten elämisen iloa.

Aloitin kolmannen vuoteni kätilöopiskelijana. Olin harjoittelussa lapsivuodeosastolla sekä nuorten parissa. Aloitin opinnäytetyön ja keräsin opintopisteitä. Nyt alkaa tuntumaan, että vielä joskus tulen valmistumaan tästä koulusta. Olen kätilöyden lisäksi löytänyt mielenkiintoisia erikoissairaanhoidonalueita, joissa voisin nähdä itseni työskentelemässä. Tänä vuonna tulen olemaan harjoittelussa äitiysneuvolassa sekä ensimmäisessä synnäriharjoittelussa. Tulen saattamaan opinnäytetyöni päätökseen ja vuoden päästä minulla on koulua jäljellä enää puoli vuotta!

Myös Mimmin elämä muuttui, sillä syksyllä likka aloitti ensimmäisen kouluvuotensa. Ehdin pelätä, stressata ja murehtia alkavaa syksyä jo keväästä alkaen, mutta nyt joulun alla voin todeta, että paremmin ei olisi voinut koulu alkaa. Kiitettävän todistuksen saanut tyttö, ylpeä äiti ja paljon vähemmän stressaten lukukauden aloittava perhe. Vuoden päästä Mimmi on jo toisella luokalla, eli todella iso tyttö jo!

Tuisku täytti syksyllä neljä vuotta. Poika on kasvanut pienestä kirpusta ja taaperosta eläväiseksi, huumorintajuiseksi ja sähikäisen tapaiseksi leikki-ikäiseksi. Pojan kanssa tarvitaan pitkää pinnaa, kekseliäisyyttä ja isoa syliä. Vuoden päästä toivottavasti mietin tätä ikää naureskellen. Aina ei nimittäin 4-vuotiaan pojan kanssa naurata.

Vuonna 2015 kaiken koulun, työn ja lasten ohella ehdin ja en ehtinyt nähdä ystäviäni. Harrastuksina jatkoin teatteria sekä juhannuksen tienoilla aloin käymään säännöllisesti salilla. Olen edelliseen vuoteen verrattuna kerännyt itselleni yli viisi kiloa lisää painoa, mutta tällä hetkellä vedänkin tuplaten niitä painoja kuin ensimmäisillä salikerroilla. Kesällä pääsin myös parille festareille, Meripäiville (joo, wohoo!), taisin olla rannallakin ehkä kerran-pari ja pyrin nauttimaan elämästä täysillä. Kävin Tinder-treffeillä, kauhistuin ja ihastuin, petyin ja innostuin. Lapset edelleen kinastelevat siitä, pitäisikö minulla olla poika- tai tyttöystävä. Tuisku on nimittäin aivan varma, että minulla pitäisi olla tyttöystävä. Nyt vain vastaan, että "ehkä vielä joskus äidillä on joku". Uskon rakkauteen ja siihen, että kun sen oikean on löytänyt, sen tietää. Ja että siinä seurassa saa olla pässi niin hyvässä kuin pahassa.

Vuodesta 2016 odotan hyvää. Jatkan teatterissa ja aion toteuttaa lapsuuden haaveeni sen osalta. Pidän kiinni salikissailusta ja tavoitteena on jatkaa siitä saatua hyvää ja energistä oloa. Koulun suhteen tuleva kevät on varmasti rankka, mutta ensi syksystä odotan vielä rankempaa. Olen jo suunnitellut tulevan kesän kesätöitä ja odotan kevään ja auringon saapumista. Talvi ei ole minua varten, mutta tämä talvi onkin ollut yllättävän kivuton 24/7 vilukissalle. Haluan nähdä lasten iloitsevan ja kasvavan tässä kaiken keskellä. Parasta onkin Mimmin spontaanit: "äiti, rakastan sinua" ja Tuiskun: "en olisi pärjännyt ilman sinua" -lausahdukset.

Vuosi 2016 - May the Force be with you!

ps. Parasta bloggaamisen saralla on ollut ehdottomasti perustamamme Lumoblogit-yhteisö, jossa minäkin olen ollut alusta asti mukana. Lumoblogit täyttää tänä keväänä yhden vuoden! Käy kurkkaamassa täältä, ketä kaikkia meidän yhteisössä on mukana. Eräät tutut kasvot palaavat myös takaisin kotiin piakkoin. ;-)

Vielä kuvasatoa koulusta ja meidän jälkitarkastus-labrasta. Toiveena olisi seuraavaa harjoittelua varten, että pääsin tekemään myös jälkitarkastuksia. Kuvissa on tuttu torso blogini suosituimmasta postauksesta: alapään asiantuntijat. Mutta ei keskitytä sen enempää nyt tulevaan harjoitteluun. Kun minulle saa avautua, niin minä haluan myös avautua.

Minulle on monesti tullut vastaan keskustellessani tulevasta ammatistani, ettei voisi kuvitella työstenkelevänsä valitsemallani alalla. Ja puheeksi on myös tullut intimiteetti ja kätilön focus työssä: alapää. Minulle naisen alapää ei ole mikään kauhistuksen paikka. En sitä vierasta, inhoa tai sen kummemmin jumaloikkaan. Minulle naisen alapää on neutraali paikka. Jos olisin seksuaalisesti kiinnostunut naisista, ei kätilön ammatissa siltikään työssäni alapää olisi mikään kiihottumisen kohde.

Koulun myötä alapäästä, ihmisen seksuaalisuudesta ja yleisestikin ottaen avoimuudesta on tullut normaali ja elämän perusasia. Niin se vain on, että raskautta edeltää seksi. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen on nykyään aika normaalia. Siitä pystytään koulussa puhumaan ilman punastumista, häpeilyä ja yleensä aika kovaan ääneen. Kolme vuotta opiskelleena jutut ovat jo aika rivoja ja huumorilla maustettua. Ensimmäinen vuosi oli vielä aika pientä ja totuttelua. Mutta kun pääsimme opinnoissa eteenpäin ja luokka alkoi hitsaantumaan yhteen, vapautui jututkin. Samalla olen huomannut, että meidän luokassa pystytään puhumaan mistä asiasta vaan, ilman että täytyisi jotenkin suodattaa. Saimme esimerkiksi uusia naisia ryhmäämme äitiyslomilta, joiden kanssa ennen viimeisiä tenttejä tuli kovaan ääneen puhuttua lapsista ja kuinka ne joskus vituttaa. Ihanan avointa, rentoa ja humoristista porukkaa!

Mutta vastapainoksi olen huomannut, että kätilöinti, synnytys, imetys, naiseus ja se voimaantuminen välillä aikamoista paasausta. Välillä tuntuu, että on kahta koulukuntaa: luomukätilöt ja teknokätilöt. Ja siinä välillä ei voi olla mitään. Siinä missä äitiys voi tuntua välillä syyllistävältä ja sanonta "äiti on toiselle susi" tuntua pitävänsä paikkaansa, niin on se myös kätilöydessäkin. Mutta totuus on, tämä on hyvin naisvoittoinen ala! Ja naiset, joilla on oma mielipide ja tavoite... Se on samalla niin hyvä asia, mutta välillä tuntuu, että on vain se yksi ja oikea tie: oma mielipide. Mie en esimerkiksi jaksa voimaantua kahden tunnin synnytyspropagandavideota katsoessani. Enkä sen pahemmin herkistykkään, vaikka onhan syntymä yksi maailman hienoimmista asioista. Mutta kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla raskaana, valmistautua synnytykseen, synnyttää, imettää tai olla imettämättä ja olla äiti. Ja niin se pitäisi olla tässä työssäkin.

Kävin esimerkiksi vuosi sitten akupunktiokurssin, vaikka en ole pahemmin kiinnostunut kiinalaisesta lääketieteestä, enkä allekirjoittanut kaikkea mitä kouluttajamme siitä kertoi. Mutta mielenkiintoista se oli ja tietysti olen antanut akupainantaa siitä kiinnostuneille kavereilleni. Mutta on muitakin tapoja. Ja minusta tuntuu, että haluan tietää mahdollisimman monista eri tavoista, jotta olisin mahdollisimman hyvä kätilö, kun annan vaikka synnyttäjälle vaihtoehtoja. Ja jos kaikki ehdotukseni tyrmättäisiinkin, niin mitäs sitten. Välillä vain tuntuu, ettei saisi kulkea lääketieteellisen synnytyksen tai luomusynnytyksen välillä. Onhan se totta, että synnyttäminen on luonnollinen asia. Se voidaan tehdä ilman medikalisointia. Mutta välillä se vaan on tarpeen. Joskus epiduraali on synnyttäjän pelastus, sisätutkimuksille on selvä syy, sikiön sydänääniä ei kuunnella turhaan ja ei se oksitosiinitippakaan taida pelkkää synnyttäjän kiusaamista varten olla.

Ja sitten on ne synnyttämään tulevat naiset. Välillä jännittää, että minkälaisen materiaalin kanssa sitä tulee työskentelemään. Enkä nyt meinaa niitä alapäitä. Vaan naisia. Seuraan mielenkiinnosta useita Facebookissa olevia ryhmiä, jotka liittyvät imetykseen ja synnytykseen. Ja joskus pelottaa se, kuinka sairaalassa synnyttämisestä ajatellaan ja kätilöistä. On turhia sisätutkimuksia, joiden perään huudellaan, huonoja kokemuksia ohjauksesta tai "sänkyyn sitomisesta". Tuleeko minusta sellainen, josta puhutaan keskustelupalstoilla. On hienoa, että kokemuksia jaetaan. Ja onhan siellä välillä ihan tietoakin. Mutta ennakkoluuloja saattaa syntyä niiden pohjalta ja joko synnyttämään tullaan asenteella: "ette osaa mitään" tai sitten avoimin ja luottavaisin mielin.

Mutta nämähän ovat vain ajatuksiani ja mietteitä. Minun tarkoitukseni ja tavoitteeni on olla luotettava, ammattimainen ja avoin kätilö. Sekä tuki koko perheelle, juuri sellaisella asenteella, kuin mitä siinä kohtaa tarvitaan. Kun siihen oikeaan työhön pääsee käsiksi, tulee enemmän kokemusta ja varmuutta, voin huudella uudelleen. Nyt voin vain olla mieli avoinna ja löytää se oma paikka tästä ammattikunnasta. Haluan saada mahdollisimman kattavasti tietoa ja kehittää itseäni. En halua keskittyä vain yhteen "totuuteen", vaan olla tiedollisesti sekä kokemuksellisesti rikas ja monipuolinen.

Ja tuleehan minusta sairaanhoitajakin. Ja sielläkin on polkuja, joita haluan kokeilla. Odotan todella paljon ensi syksyn synnäriharjoittelua. Olen kuullut, että siitä tulee rankimpia harjoitteluita ja sen uskon. Mutta se avaa myös silmiä ja pistää minut likoon. Tulen huutelemaan lisää sen harjoittelun jälkeen!

Nyt jo riitää. Loma siis. Tarpeeksi pitkä. Yhdessä 24/7. Kukaan jaksa. En mie ainakaan. Haluan aamukahvini hiljaisuudessa. Käydä vessassa yksin. Kukaan ei huutele. Saa vaikka pelata. Tai nyppiä kulmakarvoja. Ihan yksin. Tai katsoa telkkaria. Laulaa musiikin tahdissa. Yksin. Tanssia kuin hullu. Antti Tuiskua. Heittää kädet ilmaan. Riehua. Ihan yksin. Kukaan ei vingu. Antti Tuisku huutaa. Huudan mukana. Ilman noita kahta. Huomenna kouluun. Luojan kiitos. Ihan loppu jo. Kiva loma oli. Rentouduttiin. Syötiin. Leikittiin. Nukuttiin pitkään. Ei muuta vastuuta. Joskus ruokaa. Muuten suklaata. Oltiin hunningolla. En edes treenannut. Ihan vähän. Yritin. Mutta sekin vitutti. Ei pysty. Tahdon treenata yksin. Muuten kiva loma. Nyt vaan riittää. Toinen tarhaan. Ihan sama mihin. Vaikka eläintarhaan. Kunhan meluaa muualla. Edes hetken. Juoskoot ympyrää siellä. Joku muu hoitaa. Piiloudun kohta jonnekin. Sängyn alle. Saunaan. Maton alle. Kerälle. Pysyn siellä. Oon ihan hiljaa. En kerro lapsille. Villasukat vaan näkyy. Sieltä maton alta. Piilosta. Huomenna meen salille. Yksin. Haistamaan hikeä. Ikävä sitä. Istumaan. Palauttelemaan kolme minuuttia. Ei tarvi puhua. Kellekkään. Käyn kaupassa yksin. Seison paikoillaan. Kun valitsen juustoa. Voin tutkia rauhassa. Vaikka kinkkua. Ihan yksin. Kukaan ei vaadi. Mitään. Rakastan meidän Lidliä. Kaivan vaikka nenääni. Yksin. Ja makaan. Kukaan ei hypi. Ei päälle. Ei kylkeen. Saa vaikka nukahtaa. Helvetin hobitit. Rakastan niitä. Mutta loma riittää. Kukaan jaksa tällästä. Ottaisin avioeron. Jos olisin naimisissa. Lapsista ei voi erota. Onneksi alkaa arki. Se pelastaa. Muuten sekoaisin. LOMA, LOPU JO!

Tänään täytän 27 vuotta. Alkaa tuntua jo aikuiselta. Aika kiva ikä, etten sanoisi. Elämää on paljon koettuna, mutta sitä on vielä niin paljon edessä. En haluaisi olla yhtään nuorempi. Tykkään tästä.

Elämä on antanut minulle paljon, niin hyvää kuin pahaa. Se on koetellut. Se on antanut lapsuuden yökylät mamman kuistilla, serkkuni kanssa teltassa. Se on antanut ensimmäiset esitykset saman talon olohuoneessa, moppi päässä, mamman vanha hääpuku päällä. Se on antanut aamut äidin äidin äidin luona. Se sama kaurapuuro ja omenahillo. Pienet pullat siinä purkissa, joka nyt on omani keittiön pöydällä. Elämä on antanut minulle kesät leireillä ja kesäkodissa. Partion ja balettia. Hyviä muistoja, mutta myös niitä muistoja, jotka ovat olleet suuressa asemassa tehdessään minusta minut.

Elämä on antanut paljon surua. Se on antanut pelkoa. Se on antanut äidin sairastumisen. Sen, kun näin kuinka äitiä lyötiin. Ne mustelmat ja kuinka äiti antoi aina anteeksi. Piti kiinni niistä miehistä, jotka tekivät hänelle pahaa. Se antoi mahdollisuuden uudesta perheestä, kunnes äiti sairastui ja joutui sairaalaan. Avioliitto vaihtui narkkariin. Minä siellä keskellä. Kasvamassa ja pitämässä äidistä huolta. Elämä antoi sen, että minusta alkoi tulla äiti. Soitin aina ambulanssin. Siivosin veret pöydältä ja tiskasin veitsen. Huolehdin ja sallin kaiken tapahtua. Kunhan äiti vaan selviää seuraavaan aamuun. Elämä vei minulta isän. Olin 14-vuotias. Se vei minulta monta muutakin ihmistä. Lopulta elämä vei minut lastenkotiin. Lopulta aloin kasvamaan äidistä irti.

Elämä on antanut minun muuttaa omaan asuntooni 16-vuotiaana. Ei mennyt kuin muutama päivä synttäreistä, kun asuin omassa kodissa. Aloin saamaan kaikesta taas kiinni. Kasvatin itse itseäni. Minulla ei koskaan ollut rajoja. Ei ketään, joka olisi sanonut suoraan kuinka pitäisi toimia. Tein virheitä, kipuilin ja opin niistä. Kasvoin kaikesta huolimatta. Sain luottamuksen osoituksia minua tukevilta ihmisiltä. Uskoin itseeni ja siihen, että kaikesta selviää. En halunnut toistaa äitini kohtaloa. Minusta ei tulisi samanlaista.

Sitten elämä antoi minulle esikoiseni. Tulin 18-vuotiaana raskaaksi. Ei mikään ihanneikä. Ei varsinkaan niin pienessä paikassa kuin kotikaupunkini. Villit huhut levisivät minusta ja raskaudesta. Kaikki ne katseet koulussa. Kuiskiminen ja huhut. Mutta sitten sain tyttäreni. Hän opetti minulle, että "fuck them all!". Ihan sama! Minulla oli hänet. Ja tyttäreni vuoksi menin suorittamaan lukioni loppuun. Hänen vuokseen. Ja minähän näytin kaikille. Näytin itselleni, sille matematiikan opettajalle ja kaikille muille, että minusta on vielä vaikka mihin.

Elämä antoi minulle myös toisen lapsen. Pojan synnyttyä osasin jo lopulta olla esittämästä. Sillä olin ihan yhtä hyvä kuin kuka muukin äiti. Enää ei tarvinnut hävetä omaa ikää. Menin naimisiinkin. Olin elämäni kukkuloilla. Ajattelin, että tälläistä elämää haluan. Yritin olla kunnon kotiäiti, suorittaa ja olla maailman paras. Elämä antoi pojan synnyttyä rankimman vuoden. Unettomuuden. Sen tunteen, että on jossain hulluuden partaalla. Mutta se antoi luvan hankkia apua. Vaikka se olikin vain kolmen yön unikoulu. Ja jossain kohtaa se alkoi antamaan yöunet takaisinkin.

Elämä antoi myös ikävän. Kun muutettiin toiselle paikkakunnalle. Eroon sukulaisista ja ystävistä. Itkin lastenhuoneen teltassa. Siinä Ikean sirkusteltassa. Itkin ikävääni. Ihan vieraalla paikkakunnalla. Mutta se antoi minulle paikan unelmieni koulusta. Minusta tulisi kätilö. Lopulta se antoi koulupaikan lisäksi uusia ystäviä. Niin uudelta paikkakunnalta kuin koulustakin.

Mutta elämällä oli lisää annettavaa. Lisää, mistä selvitä. Mikään ei ole kasvattanut minua niin paljon kuin se päivä, jolloin muutin omaan asuntooni. Yksin. Lasten kanssa. Aloin vihdoin saamaan itsestäni kiinni, ihan oikeasti. Joku isompi pyörä lähti viimein pyörimään. Minä aloin elämään. Ihan täysillä. Itseäni varten. Lapsiani varten. Olin aina elänyt, mutta puoliteholla. Tein asioita, koska luulin, että niin kuuluu tehdä. Koska niin minulta odotettiin.

Avioeron jälkeen olen huomannut, että on ihan ok olla itsekäs. Omaa aikaa saa vaatia. Silloin saa tehdä mitä haluaa. On ok sanoa olevansa väsynyt, vittuuntunut tai nauttia omasta ajastaan. Lapset eivät mene rikki, jos sen kerran viet ne mäkkäriin. Tai unohdat pestä hampaat. Tai sanot "jumalauta" niiden kuullen. Tai olet tiukka. Samalla on ihan ok vain makoilla koko aamu. Kumpikin lapsi kainalossa. Syödä sitten kun huomaa, että on nälkä. Mennä ulos tai olla menemättä. Nauraa ja rakastaa. Tärkeintä on ollut taito antaa itselleen anteeksi.

Elämä on antanut minulle kolme tärkeää asiaa: lapset, rakkauden ja ystävät. Vaikka minulla ei ole oikeaa perhettä, minulla on ystäviä. Minulla on elämässäni niin mahtavia ihmisiä, joille minä olen tärkeä ja rakas ihminen. Minä juuri tälläisenä on ihana. Ja minulla on sydän täynnä tunteita. Minulla on vielä unelmia, joita haluan toteuttaa. Ja tänä vuonna aion yhden unelmani täyttää. Ainakin kokeilla. Koska minulla on elämää vielä niin paljon edessä. Minulla on jalat vahvasti maassa, omalla perustalla. Mutta minulla on intoa ja unelmia. Pää pilvissä. Suuria haaveita. Pieniä asioita.

Minulla on oma perheeni. Oma hullunkurinen perheeni, jossa toisen lapsen pyllyä pyyhkiessäni toinen tulee laulamaan syntymäpäiväonnitteluja. Oma pieni perheeni, jossa aion antaa heille kaikkeni. Teen valintoja elämässäni, jotta lapset saisivat parhaan mahdollisen. Eniten haluan, että he oppivat olemaan onnellisia ja rakastamaan. Kuten minäkin.

Tämä on hyvä ikä! Elämä on juuri nyt hyvää.

Tässä elämä on. Muutamia hetkiä sieltä täältä. Ohikiitäviä päiviä. Samoja rutiineja. Samoja kaavoja. Pitkiä päiviä. Väsyneitä iltoja. Peiton alle kääriytymistä. Tietokone on seissyt toimettomana. Mummi on odottanut valokuviaan joulusta lähtien. Lapsille omistatumista. Hyvin vähän someaikaa. Game of Thronesin kaksi kautta hetkessä ahmittuna. Uudelleen löytynyt sali-into. Kahvihetkiä. Pyykkikasa, joka kasvaa nopeammin kuin siitä pääsee eroon. Tiskit. Imurointi. Aina ne samat. Ystäviä aina kun ehtinyt. Ne turvallisen tylsät rutiinit. Tammikuu. Helmikuu. Aika. Se menee niin nopeasti.

Blogin kanssa sitä aina miettiiä, että mistä sitä aloittaisi pitkän tauon jälkeen. Kun on kirjoittanut arjen keskellä yli neljä vuotta, elää väkisin kuollutta kautta. Elää elämää. Ei halua stressata. En halua enää kirjoittaa koska olisi pakko.

Olen löytänyt joulun alla uudelleen kirjoittamisen intohimon. Se intohimo lähti ennakkotehtävinä postilaatikkoon harjoitteluni ensimmäisellä viikolla. Se joko kantaa pitkälle tai jää siihen. Unelmaksi. Hassuksi haaveeksi, jonka lausuin kun minulta kysyttiin, mitä oikeasti haluaisin olla. Sitten huomasinkin itseni etsimästä lisäinfoa ja lopulta toisen avustuksella aloin tavoitella sitä haavetta. Aikamoisten kommelusten kautta laitoin tekstini eteenpäin. Jos ei tänä vuonna, niin sitten ensi vuonna uudestaan.

Joulun alla huomasin, että jos haluan enää jatkossa blogia kirjoittaa, minun täytyy saada olla oma itseni. Kirjoittaa ihan oikeasti. Minulla on kriittinen lukija. Se pistää ylittämään itseni. Huomauttaa, kun olen blogisiisti. Muistuttaa, että minusta olisi niin paljon enemmänkin. Tukee ja kannustaa. Tukea ja kannustusta on tullut myös teiltä lukijoilta. Teiltä, jotka ovat vasta tänne päätyneet ja teiltä, jotka olette kauemmin pysyneet mukana. On ollut ihana saada kommentti silloin tällöin. Sen takia jaksaa yrittää. Kirjoittaa vielä yksi teksti lisää. Yrittää rikkoa niitä omia kaavoja kirjoittamisessa. Löytää sitä omaa ääntä.

Nyt haluan yrittää kirjoittaa. Elämästä tai sen inspiroimana. En ole kaupallinen bloggaaja. Minun ei ole tarvinnut ajatella blogini kaupallisuutta. Tästä en halua tienata. Haluan vain olla. Haluan kirjoittaa. Koruttomasti tai kauniisti. Ajatuksista ja haaveista. Toisen tuoksun inspiroimana. Äitiyden tuomista tunteista. Niistä oikeista. Rönsyillen tai pitkään harkiten. Hioen. Hioamatta. Suoraan. Ilman liikaa siistimistä.

Todellinen elämäni on aika tylsää. Se on tylsän turvallista. Se on koulua vielä vuoden verran. Se on harjoitteluita tai niistä stressaamista. Opinnäytetyötä, joka pitäisi saada valmiiksi. Satunnaisia keikkatöitä. Lapsia. Lapsia. Lapsia. Kotitöitä. Teatterin harrastamista. Kevään näytelmän käsikirjoittamista. Ystävien ajattelua. Heidän kanssa ajatusten jakamista. Netflixiä. Toisen ihmisen läsnäolon kaipaamista. Välillä yksinäisyyttä. Ajan kulumista aivan liian nopeasti. Todellinen elämäni on kauppareissuja pyöräillen. Salitreenejä. Paremman perseen tavoittelua. Omien hiusten värjäämistä. Pähkäillen, mitä ruokaa tekisi seuraavaksi. Ihan joka kerta. Lapsia. Niihin suuttumista. Heidän halaamista. Liian vähän tilaa. Joskus liian paljon tilaa. Kevään odottamista. Pennin venyttämistä. Hampaiden harjaamisen unohtamista. Nukahtamista meikit naamalla. Terveellisen ruokavalion ylläpitämistä. Materiaalista - tai ainakin rahasta - haaveilemista. Parvekkeelle kesästä asti unohtuneita kukkia. Ystävänpäiväkortteja, jotka eivät lähteneet ajoissa. Mutta se on minun elämää.

Tulen ja kirjoitan, kun siltä tuntuu. Toivottavasti useammin. Siitä tajunnanvirrasta. Niistä kuplista, jotka muuten unohtuisivat, jos en niitä kirjoittaisi ylös.

Äiti pakotti minut pukemaan farkkushortsit. Sellaiset lappuhaalarin malliset. Vaalea pohja, jossa oli kukkia. Nykyään sellaiset olisi varmasti trendikkäät. Silloin se oli rumin vaate ikinä. Itkin, kun minun oli pakko pukea ne päälle. Olimme lähdössä ulos. Taisin olla alle kouluiän. Menin itkien odottamaan ulos. Äiti oli vihainen, koska kiukuttelin. Olin kiittämätön. Kiukuttelin ihan turhasta. Kerrostalomme rappukäytävä kaikui, kun itkin matkallani alas. Äiti jäi sisälle vetämään syvää henkeä. Katsoin ulkona kerrostalomme oven heijastuksesta itseäni. Oikeasti ne näytti ihan hyvältä. Enää ei itkettänyt niin paljon. Taivuin ja suostuin pitämään niitä päälläni.

Muistan toisen kerran siitä samaisesta kerrostalosta. Olin usein leikkimässä pihalla. Hiekkalaatikko oli kova juttu. Minulla tuli vessahätä ja lähdin kiipeämään rappusia meidän kerrokseemme. Oli muuten aika kova hätä, nyt kun mietin. Miksi en lähtenyt aiemmin? Aina piti odottaa, että vessahätä yltyy isoksi. Silloin voi vasta keskeyttää leikit. Kun on ihan pakko. Pimpotin. Kukaan ei tullut avaamaan. Pimpotin uudelleen. Kolmannen kerran. Nyt alkaa itkettää. Miksi äiti ei avaa? On tosi kova hätä. Avaa jo, äiti. Itketti, huutelin äitiä ja pimpotin. Naapuri meni ohitseni ylempään kerrokseen. Yhtäkkiä äitini pää pilkisti ylemmästä kerroksesta. Vahinko kävi väärällä ovella ja taas äiti oli vihainen. Miten en muistanut missä asuttiin?

Eilen Mimmi kiukustui matematiikan tehtävistä. Hermostui, kun ei heti ymmärtänyt. Yritti olla ovelakin: "Miten tämä lasku menisi, jos sellainen tulisi eteen." Pistin laskemaan itse. Mimmiä kiukutti. Kiukkusi Tuiskulle. Olisi pitänyt olla hiljaa. Kuuntelin vierestä. Yritin rauhoitella. Ja osasihan se. Lopulta. Tänään jäin kotiin tekemään opinnäytetyötä, kun Mimmi lähti kouluun. "Laitetaan hiukset vielä." Kiukku heräsi taas. Ei kerkeä. Kaveri ehtii mennä jo. Kauhea kiire. Apua. Ei voi. Kuuntelin ja pysyin rauhallisena. Rauhoittelin ja otin kiukun vastaan. Sinne se sitten lähti. Ponnari päässä ja ehtikin vielä.

Poika on myös oma lukunsa. Aikamoinen haaveilija. Kiertää kaikki lammikot, kasat ja polut. Tulee perässä omia aikojaan. Hyppii, pomppii ja pyörii. Syömisen kanssa on varsinainen laiskottelija. Joskus laskee päänsä syliini, kun järsii leipää. Joskus ravaa keittiön ja olohuoneen välimaastoa. Monesti. Yleensä jotkut tomaattikastikkeet naamalla. Räiskii vettä suihkussa. Levittää lelut, mutta ei jaksa siivota. Hermostuu, jos ei saa sanottua asiaansa. Tai jos joku puhuu päälle. Suloinen ja raivostuttava samaan aikaan.

Kun tytölle saisi olla sanomassa, että rauhoittuisi, niin poikaa saisi olla kieltämässä. Yleensä se menee oman kiukun kautta. Ärsyttää, kun asioita saa sanoa monta kertaa. Kukaan ei kuuntele. Sovitaan jotain, mutta menee päin persettä. Jankataan yks sun toinen. Hermostutaan ja joskus huudetaan. Mutta sellainen en tahtoisi olla. Joskus olen mietinyt, että olisin halunnut äidin olevan iloisempi. Äiti oli aika jyrkkä. Äiti oli kipakka, kuten minäkin. Väsynyt, kuten minäkin välillä. Mutta äiti oli eri tavalla väsynyt. Äiti oli eri tavalla poissa. Henkisesti ja fyysisesti. Muistot äidistä on aika ristiriitaiset. Mutta meillä on samanlainen persoona. Ainakin osittain. Sen minkä muistan. Muistutan varmasti äitiäni vanhempana. Omena ei ole ja niin edelleen.

Haluan, että lapsille jää hyvä kuva lapsuudesta. Ja siihen olen aina pyrkinyt. Vaikka olisi kiire, olisi aina aikaa. Aikaa halata ja olla sylissä. Olisi turvallista kiukutella. Turvallista näyttää tunteensa. Pyydettäisiin anteeksi. Varsinkin äiti. Olisi aina varmuus, että rakastetaan. On aina tervetullut viereen. Saisi kiukutella rumista vaatteista. Saisi tehdä virheitä. Saa jäädä syömään lunta. Saa hyppiä jokaisessa kuralätäkössä. Saa kiukutella kassajonossa, vaikka tekisi mieli huutaa perkelettä. Aina ei siihen pysty. Joskus se kiukuttelu ja valitus vituttaa. Se tottelemattomuus. Kun itsellään on nälkä ja toinen vitkastelee. Katsoo suoraan silmiin, naurahtaa ja tekee jotain kiellettyä. Potkii keittiön pöydän vastapäistä tuolia. Heittää repun. Ei sellaista jaksa aina kuunnella. Mutta kunhan aina sovitaan. Minä ja lapset.

Valokuvissa näytän iloiselta. Niitä on jokunen. Selailin vanhoja kuvia tänään. Muistan melkein kaikki kuvat, jotka minusta on otettu. Niitä on sen verran vähemmän kuin omista lapsista. Hymyilen kaikissa kuvissa. Monta kuvaa on isovanhempien luota. Siellä vietin aikani. Varsinkin kesäisin. Siellä ei oltu vihaisia. Arki kotona on aina ihan erilaisempaa. Joten kiukuttele rauhassa, lapseni. Mie opettelen ottamaan sitä aina vain paremmin vastaan. Ja opettelen olemaan kiukuttelematta. Mutta saan minäkin joskus kiukutella rauhassa. Lapset antaa anteeksi.

Juuri kun postaan kiukuttelusta ja sen sallimisesta, niin tänä viikonloppuna sitä omaa kärsivällisyyttä sitten on koeteltu. Voihan vittu, mikä viikonloppu. Poika on koettellut rajojaan, hakenut reaktioitani ja pistänyt hanttiin. Ihan kunnolla. Kaikin keinoin. Viimeiseen temppuun asti. Kaksi päivää ja kaksi älytöntä raivaria. Niitä kuuluisia kiellettyjä tunteita ja yhdet itkutkin.

Äitinä oleminen vaatii multitaskaamisen lisäksi välillä jotain supervoimia. Tai ainakin epäonnistumisen kestämistä. Sitä, että opit virheistäsi, luovut tietystä keinosta ja muutut. Sen, että olet valmis muutokseen. Kyllä sen muutoksen tarpeen huomaa lopulta. Viimeistään, kun makaat taistelukentän jälkeisissä tunnelmissa sängyssä itku kurkussa. Koska pahinta on se hetki, kun huomaat olevasi umpikujassa oman kasvatuksesi kanssa. Se, kun olet mielestäsi käyttänyt kaikki keinot rauhallisuudesta kiristämiseen, huomiottajättämiseen ja lopulta omaan huutamiseen. Kun olet siinä hetkessä, että istut rimpuileva lapsi sylissäsi, joka huutaa kurkku suorana ja itkee, käy läpi kaikki asiat, joista etsit omaa epäonnistumistasi. Olisi, pitäisi, miksi en, vittu olen paska -kela pyörii päässäsi.

Pikkuveli on selvästi isosiskoaan haasteellisempi tapaus. Sen huomaa aina välillä. Ehtii jopa vähän unohtaa, tuudittautuu, että vaikeimmat hetket on takanapäin. No, ei ole vielä. Pohja ehkä löytyi tänä lauantaina. Kun huomaa, että aiemmin kuvitellut hyvät keinot ei oikeasti toimi. Kuten jäähy. Helvetti mikä idea istuttaa lasta. Teki mieli nimittäin istua pojan päälle, kun kymmenen minuuttia vuorotellen nostin ja käskin poikaa istumaan tuolille. Jälkeenpäin ajateltuna aivan typerä ajatus istuttaa lasta. Jäähy siis roskakoriin. Meilläkin hyvin vähän käytetty keino, mutta joskus siihen olen ajautunut. Enpä ajaudu enää.

Tuossa eilen raivariepisodin jälkeen istuttiin lasten kanssa yhdessä pöytään. Isosisko pääsi kirjuriksi ja alettiin kirjoittamaan yhteisiä pelisääntöjä ylös. Yhdessä sovittiin asioista, joita ei saa tehdä. Listasimme ylös mm. huutamisen, temppuilun ja tavaroiden heittelyn. Pelisääntöihin tuli myös asioita, jotka täytyy muistaa: ystävällisyys, anteeksianto ja anteeksi pyytäminen. Jokainen sai sanoa oman mielipiteensä ja jokainen sääntö hyväksyttiin yhdessä.

Koska jäähy on toimimaton keino, jossa ei menetä muuta kuin viimeisenkin kontrollin ja pääse ainaiseen valtataisteluun, päädyttiin rangaistukseen. Kuulostaa pahalta, mutta rankku on toimivampi keino. Rankku tuntuu. Rankku on pidempikestoisempi ja järkkymättömämpi. Meillä tuntuvin rankku on peli- ja tv:n katsomiskielto. Mimmi sai myös kyläilykiellon. Sovittiin yhdessä, että joissakin tapauksissa joku sovittu meno tai ekstrajuttu voidaan perua.

Mutta jotta koko huusholli ei pyöri kiellettyjen asioiden ja rankkujen keskellä, on myös porkkana. On pakko olla porkkanaa. Tarrataulu, jonka täyttyessä voi saada jotain ekstrakivaa. Varsinkin poikaa ajatellen tarrojen kerääminen on ihan fiksu idea. Kehuminen ja hyvistä asioista iloitseminen yhdessä on rankkuja tärkeämpää. Jopa niitä tarroja tärkeämpää. Koskaan ei voi kehua lastaan liikaa. Kymmenen tarraa saatuaan saa palkinnon. Tarran saa hyvästä käytöksestä, omatoimisuudesta tai muussa tapauksessa, jossa on toiminut hienosti. Pojalle se merkitsee sujuvia aamuja tai iltoja, itsenäistä pukemista ja kärsivällisyyttä. Tytölle kärsivällisesti tehdyt läksyt, avuliaisuus ja sujuvat leikit veikan kanssa.

Tänään koeteltiin taas, kun neljän tunnin leikkimisen jälkeen piti lähteä kaverin luota kotiin. Puolet kotimatkasta toinen jaksoi huutaa ja kiristää. Oma kärsivällisyys ja jutellaan sitten kun olet rauhoittunut -mantra auttoi. Kotona napsui rankku. Poika nieli tappionsa ja tokaisi, että ehkä voisi käyttäytyä niin saisi tarrat täyteen. Ei hassumpi idea.

Keppiä ja porkkanaa siis jatkossa. Hyvin sujuneista hetkistä tarra ja kehut motivoimaan, ja rankkua, jos homma leviää käsistä.

ps. Picmonkeyssä kuka tahansa voi olla oman elämänsä graafinen suunnittelija. Postereita anarkiaan vastaan vaan seuraavaksi kehiin. Liimaan niitä sitten ympäri tätä kämppää.

Niin meni maaliskuu. Tottuukohan koskaan siihen, että aika vaan lipuu välillä niin nopeasti ohitse. Mutta jotenkin se on hyvä merkki. On turvallista. Oma kupla, jonka sisällä on ne perustarpeet. Ne asiat, joiden voimin aika saa lipua joskus nopeasti.

Välillä hieman hirvittää, kuinka lapset kasvavat niin nopeasti. Kun viime keväänä jännitin tytön tulevan koulun alkua, niin nyt huomaan pohtivani tulevaa kesää. Sitä kesää, kun lapsellani ei ole ensimmäistä kertaa elämässä hoitopaikkaa. Sitä kesää, jota viime vuonna ajattelin tulevan joskus hamassa tulevaisuudessa vastaan. Poikakin kasvaa ja kipuilee kohisten. Välillä yhden koululaisen ja 4-vuotiaan kombo on haastava, mutta sitten taas kaikkeen tottuu. Oppii soutamaan ja huopaamaan. Aikamoisia pörpylöitä nuo ovat, kiristävät mieltä ja taas aiheuttavat näin pidemmän poissaolon jälkeen suunnattoman ikävän. Lupasin viikonlopulle tortilloja. Puhelimesta kuului iloinen kiljahdus. Pian koti on taas täynnä ääntä ja kaatuneita maitolaseja.

Koulun neljäs vuosikin starttasi ja on pian ohi jo. Opinnäytetyötä painetaan kovaa vauhtia ja kohta senkin pitäisi olla valmiina. En kyllä hetkeen tee opparia, olkootkin ihan eri luokkaa kuin gradut tai muut. Hyvät arvosanat silmissä kiiluen kolme tulevan kätilön voimin kirjoitetaan seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta. Myös synnäriteoriat alkoivat, sillä ensi syksyllä minut pitäisi löytää salista. Paikkakin on jo plakkarissa, kiitos arpaonnen. Valmistuminen ei ainakaan vielä ole vaakalaudalla myöhästyä. Sellainen stressitekijä noiden synnäripaikkojen saaminen kyllä on. Seuraavia harkkapaikkoja tarvitsee jännittää vasta ensi syksynä.

Mahtuu tähän turvallisen kuplaan lasten ja koulun lisäksi varmistunut kesätyö, salitreenit, teatteria, ystävät ja perus onnellisuutta. Niitä perusasioita, joita tässä kuplassani tarvitsen. Tuntuu hyvältä huomata, että oma arki on löytänyt tasapainonsa. Tietää, mitä haluaa ja uskaltaa tehdä asioita sen eteen. Uskaltaa toteuttaa itselleen tärkeitä asioita. Vaikka aina olisi asioita, joita voisi viilata, niin silti on tyytyväinen. Ei ole mitään hätää. Tietää, että tämän hetkinen tilanne koostuu niin monesta eri tukipilarista, että yhden horjuessa tietää muiden pysyvän vankkoina. Jotenkin tähän asti muutama kevät ennen tätä ovat olleet epävakaita. Sellaisia surullisia. Erilaisia siirtymävaiheita, irtipäästämistä ja ikävää. Nyt odotan tätä kevättä innolla.

Tämä on hyvä kupla. On turvallinen olo, kun ajattelee tulevaa. Uskaltaa haaveilla. Saada perhosia vatsaan ajatellessa pienempiä ja suurempia toiveita. Maalailla kuvia tulevasta. Varovasti. Ja välillä vähän innostuen. Elämä näyttää hyvältä juuri nyt. On mukava mennä ajan virran mukana. Tässähän tämä soljuu. Onnellisesti.

Ehkä tämä into kirjoittaa vielä palaa. Ehkä ei. Tuntui oudolta palata kirjoittamaan. Mutta sitten taas aika kivalta. Vaikka eihän tässä mitään tajunnanräjäyttävää tullut. Arki on ja se tuntuu kivalta. Koska blogi ei päivity, niin Instagram ja Snapchatkin on löytänyt tiensä puhelimeeni. Niitä arjen palasia löytyy sieltä. Instagramissa @einekirsikka ja Snapchatissa Eine-Kirsikka

Minun ensimmäinen äitienpäivä ihan yksin. Aamulla itketti. Vähän säälinkin itseäni. Ei tullut kukaan herättämään aamupalalla vuoteeseen. Kukaan ei keittänyt kahvia ja tuonut itsetehtyä korttia. Isäviikonloppu ja yllätysvisiitti mökille. Kehtasivatkin. Mutta sain puhelun. Tyttö toivotti iloisella äänellä hyvää äitenpäivää ja kertoi mehiläisestä, jonka nimesi Pörriksi. Koska se oli pörröinen. No tietysti, kyllä äiti ymmärtää. Ihana nimi. Tiistaina sitten vietetään äitienpäivää, tyttö varmisti. Ja kuulemma sitä ei voi viettää ilman koko perhettä. Pyysin kutsumaan isänkin. Poika riiteli ennen puhelua jostain kivestä, jota ilman ei voinut jutella. Lopulta höpisi jotain hetken ja karkasi taas mökin pihalle leikkimään. Joo, on uitu, heippa. Join aamukahvini loppuun parvekkeelle paistaneessa aamuauringossa ja keräsin itseäni kasaan.

Minun äitienpäivä ei ole yhdestä päivästä kiinni. Eron jälkeen on joutunut muutenkin opettelemaan luopumaan tietyistä asioista. Esimerkiksi joulut. Äitienpäivät on tähän asti vietty lasten kanssa yhdessä. Tämä päivä olisi ollut minulle tärkeä, mutta yksin vietetty äitienpäivä ei poista omaa äitiyttäni. Laitoin omalle äidillenikin tekstiviestin, jossa toivotin hyvää äitienpäivää. Aina ei niin ole tehnyt mieli tehdä. Mutta tapahtuneita ei voi muuttaa, eikä omia vanhempia valita. Sain vastauksenkin. "Kiitos". Sitten päätin viettää tämän päivän kuin minkä tahansa sunnuntain.

Olen aina ollut ankara itselleni, soimannut niistä negatiivisista tunteista ja tekemistäni valinnoista läpi elämän. Vielä kahdeksan vuotta sitten halusin suorittaa äitiyttä ja olla täydellinen. Nyt oikeasti osaan sanoa suoraan, että lapset on välillä ihan perseestä. Kaksi lasta ei mene siinä missä yksi. Välillä yksikin on liikaa. Joskus tekisi mieli huutaa - ja huudankin. Käyttäydyn itsekin kuin se nelivuotias, hermostun ja menetän malttini. Olen sellainen hirviöäiti. Haluaisin itse valita, mitä telkkarista katsotaan. Suutun, jos vihanneksia ei syödä. Vittu kun mikään ei kelpaa. Ärsyttää, kun vessaan tullaan just samaan aikaan kun itse olen siellä. Miten voi olla vessahätä just nyt? Tai kun nukkumaanmeno on yksi farssi. Pitää tulla söpöttämään jotain siihen oviaukolle, kolistella tai tulla viideltä herättämään, kun käyvät pissalla. Siinähän menevät. Antakaa mun nukkua.

Äitinä oleminen on yhtä jatkuvaa kasvua ja kipuilua. Aika monesti on saanut mennä itseensä ja reflektoida niitä syntyneitä tunteita. On joutunut opettelemaan päästämään irti tietynlaisesta kontrollista. Maailma ei kaadu yhteen vatsatautiin, missattuihin juttuihin tai itkupotkuraivareihin. Vaikka välillä siltä tuntuukin. Koskaan en kadu äidiksi tulemista nuorella iällä, mutta nykyään uskallan sanoa, ettei aina jaksa. Ihan sama olenko 27-vuotias ja kohta tokaluokkalaisen äiti. Äiti olen siinä missä joku muukin. En enää mieti, mitä joku muu saattaa ajatella minusta äitinä.

Olen alkanut oppimaan olemaan itselleni armollisempi äitiydessä. Ja mikä parasta - osaan olla itsekäs. Myönnän, etten ole sataprosenttisesti äitityyppiä. En elä ja hengitä yksinomaan äitiydelle. Nautin suunnattomasti tästä omasta ajasta, jonka olen saanut eron jälkeen. Mutta ei se tee minusta yhtään huonompaa. Päinvastoin. Se tekee minusta rehellisen ja aidon. Se tekee minusta äidin, joka osaa tehdä asioita lastensa parhaaksi. Se tekee minusta rohkean. Lapseni ovat parasta, jota minulle on tapahtunut ja aion pitää huolen, että katkaisen sen kierteen, jonka koen osuneen minun kohdalleni lapsuudessani. Vaikka en tule koskaan olemaan ihanneäiti (ei sellaista ole varmaan olemassakaan?), niin tulen olemaan lapsilleni aina rehellinen, luotettava ja rakastan. Pyydän anteeksi, jos olen huutanut. Kerron, ettei se ole heidän vika. Silitän ja suukotan, vaikka kuinka olisi ollut paska päivä. Ja olen läsnä. Henkisestikin.

Tänä vuonna vietän siis äitienpäivän yksin. Makoilin parvekkeella auringossa niin kauan, kun aurinkoa riitti. Söin hyvin ja katsoin Sykettä. Taidan tänään vain olla ja rentoutua. Mikä hätä mulla tässä. Tiedän, että lapsilla on hyvä olla. He ovat vain puhelun päässä. Ylihuomenna vietetään omat äitienpäiväkekkerit. Sitten palataan taas siihen meidän arkeen. Siihen, joka tekee meistä juuri meidät.

Ihanaa äitienpäivää jokaiselle äidille ja äidinmieliselle!

En ymmärrä... Nykyään olen pyrkinyt olemaan paljon avarakatseisempi elämässä. Vaikka en hyväksy ihmisvihaa, väkivaltaa tai ilkeyttä, niin haluan ajatella sekä ymmärtää, ettei ihminen ole syntyjään paha. Ei kukaan synny tähän maailmaan satuttamaan muita. Jokaiseen meistä vaikuttaa niin sisäiset kuin ulkoiset tekijät. Ympäristö, muut ihmiset ja kasvatus. Sekä omat valinnat. Haluaisin olla muita parempi ja sanoa, etten ymmärrä mikä ajaa muita esimerkiksi hakeutumaan Temptation Island -ohjelmaan. Mutta ymmärränhän minä. Lopulta. Itsessänikin on asioita, joita en ole aina ymmärtänyt. Mutta silloin täytyy rehellisesti pohtia syitä ja seurauksia. Ja se mitä en ymmärrä, yritän muuttaa hankkimalla tietoa ja poistua oman laatikkoni ulkopuolelle - katsoa asioita uudesta perspektiivistä.

Seuraavaksi ajattelin... Tehdä paljon asioita. Suorittaa kaksi viimeistä tenttiä koulussa, nauttia kesätyöstä, kesästä, lasten kasvamisesta sekä nähdä enemmän ystäviä. Tänään ajattelin ensimmäiseksi mennä teatteriin ja tehdä viikon ruokaostokset. Kesän tullessa nousee myös tatskakuume. Ehkäpä, ehkäpä.

Viimeaikoina... Olen ollut taas paljon onnellisempi kuin ennen. Jotenkin on siistiä huomata, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa omaan olotilaan merkittävästi. Olen ylittänyt itseni. Tavoitellut salaisia unelmia sekä ollut oikeasti tyytyväinen itseeni. Sitä on ollut niin tiiviisti jossain kuplassa, arka ja ajatellut, ettei minusta ole enempää kuin mitä olen. Viimeaikoina olen myös huomannut, että saan olla ihan se oma itseni, muuttamatta itsessäni mitään.

En osaa päättää... Olen oikeastaan juuri se, joka pohtii hetken asioita ja päättää jotain. Sitten siinä pysytään. Haluan kokeilla jotain ja huomata sitä kautta, miten käy. Olen todella suunnitelmallinen. Minulla on kaikki menot kirjattuna kalenteriin. En tykkää jäädä jaarittelemaan asioita. Jos jotain haluan, teen päätöksen joko tavoitella sitä tai jättää väliin. Mutta yleensä en osaa päättää ottaako salmiakkia vai hedelmäkarkkeja. Siksi otan kumpaakin.

Muistan ikuisesti... Lasteni syntymän, hyvät keikat ja sydänsurut. Sekä mieleenpainuneet hetken rakastamansa ihmisen kanssa. Toisen hymyn ja naurun. Olen aika hattarapää, joten välillä minulla unohtuu tärkeä meno tai syntymäpäivät, jos ne eivät ole ylhäällä kalenterissa. Mutta sitä vastoin muistan taas ihan outoja asioita. Miten joku sanoi tai mille asialle naurettiin.

Päivän paras juttu... Nykyisin se on se, kun pääsee peiton alle pitkän päivän jälkeen ja saa katsoa hetken lemppariohjelmaa. Tai se, kun lapset sanovat rakastavansa toisiaan ja minua. Päivän paras juttu on viesti ystävältä. Aikataulussa tehdyt koulutehtävät tai hyvin mennyt työpäivä. Joskus päivän paras juttu on hyvä aamupala ja kuppi kahvia. Pieniä asioita, joista osaa nauttia.

Noloa myöntää, mutta... Ennen olin todella äkkipikainen ja otin itseeni, jos tein jotain väärin. Kaikki oli noloa, eikä minulle saanut nauraa. Olen tosin oppinut nauramaan itselleni enemmän. Nyt kun olen huomannut, etten tästä muutu sen kummemmaksi, niin nauran itselleni enemmän. Ennen oli noloa, kun nauroin liian kovaa, joka päivä mun suu kävi nopeammin kuin pää, oli noloa olla teiniäiti, enkä edelleenkään aina tiedä mitä joku sana tarkoittaa.

Viikko sitten... Aloitin koulun ohella kesätyöni ja teatterin esitykset alkoivat painaa päälle. Väsytti, mutta oli ihanan lämmin.

Kaikista pahinta on... Menettäminen. Mikään ei ole pahempaa kuin menettää joku läheinen.

Salainen taitoni on... Veikkaan, että se on kirjoittaminen. Haluan harjaantua siinä entisestään, mutta minulla on se tuolla jossain. Se vaan täytyy kaivaa esiin. Kirjoittaa enemmän. Raaemmin. Kaunistelematta.

Jos saisin yhden toiveen, se olisi... Että lapset saavat elää onnellisen elämän. Mitään muuta ei tässä hetkessä toivo enempää. Haluan katkaista sen kierteen, jossa vanhemmille muut asiat ovat tärkeämpiä kuin omat lapset. Haluan myös kokea kaikki ilot heidän kanssaan. Olla läsnä.

Minulla on pakkomielle... No se on ihan totta. Elän hallitussa kaaoksessa. Ulkoapäin näyttää, että kaikki on siistiä, mutta esimerkiksi vaatekaappini siistinä pitäminen on ikuinen mysteeri. Se ei onnistu. Mutta tykkään laittaa purkit ja etiketit suoraan. Siististi. Hääräillä. Varsinkin jos on stressiä, niin silloin häärään sen vaatekaapinkin.

Söin tänään... Kanaa ja ranskalaisia kuumepotilaan kanssa. Ajattelin myös syödä karkkia illalla. Because I can.

Ärsyttävintä on... Menettää oma maltti. Kiukutella. Ja huomata olevansa kärsimätön. Tai kun on niin väsynyt, ettei jaksa siivota. Ja sitten ärsyttää, kun sellaisesta asiasta täytyy erikseen murehtia. Ärsyttää, kun en saa sitä ajatusta pois päästä, että se ei ole tärkeintä. Joskus se on.

Tekisi mieli... Juustonaksuja ja pussailla. Ei tosin niin, että ensin söisin juustonaksuja, jonka jälkeen pussailisin. Erillisinä hetkinä. Juustonaksut, hyvä ohjelma sekä oma rauha. Parhautta. Mutta kaikista parhainta on olla korviaan myöten rakastunut ja pussailla jossain, ihan sama missä. Kuulemma ihmisen pupillit suurenevat, kun he näkevät jotain mieluisaa. Kuten jos on vetänyt huumeita. Olen saanut kuulla, että omat pupillini kasvavat aina suudelman jälkeen.

Minusta on söpöä... Olla rakastunut tai katsella iloisia ihmisiä. Positiivisuus tarttuu. Ennen jotenkin ohitin sellaiset hetket, jotka eivät koskeneet minua. Se jotenkin satutti. Nykyään on kiva vaan istua ja katsoa onnellisia ihmisiä. Rakastunut pariskunta on ehkä söpöintä ikinä. Tai vauvan nauru.

Hävetti... En muista, koska olisi hävettänyt viimeksi. Ehkä ne on niitä hetkiä, jolloin menetät hermot lapsiin julkisella paikalla. Silloin hävettää, kun tajuaa muiden katsovan.

Olenko ainoa, jonka mielestä... Riku Rantala on kuumin suomalainen mies? Katselin vasta Madventuresin ensimmäistä kautta ja muistin, kuinka komea, fiksu ja karismaattelinen Riku on. Ah, harmi, että joku on jo valloittanut hänen sydämen.

Aika tuntuu lentävän niin hurjalla vauhdilla eteenpäin. Blogi on ollut pitkään hiljaisena, mutta elämä on kuitenkin tullut siihen vaiheeseen, että opiskelen viimeistä vuottani kätilöksi. Jotenkin arjen on täyttänyt se turvallinen oravanpyörä: lapset ja koulu, bussimatkat ja kauppatilauksien tekeminen, hömppää telkusta ja ystäville chattailu. Elämä on nyt tasaista ja ihanan onnellista. Blogi on pyörinyt ajoittain mielessä ja olen yrittänyt päästä tämän kanssa johonkin päätökseen. Lopettamaankaan en pysty, joten tässä taas olen. Uutta ideaakin olen pyöritellyt liittyen viimeiseen vuoteeni ja ensi kevään kurssiin, johon saa hyvin liitettyä tämän julkisen päiväkirjan pitämisen. Katsotaan, miten ideani toteuttamisen kanssa käy.

Samalla kun lapset ovat kasvaneet, olen minä matkalla tuoreeksi kätilöksi. Viimeisen puolen vuoden aikana on iskenyt tajuntaan se, mitä tämä kätilötyö oikeastaan on - tai mihin mun pitäisi pystyä. Mutta tämä syksy on viimeistään konkreettisesti näyttänyt sen, että missä mun pitäisi olla ensi keväänä. Ja silloinhan varsinainen kasvaminen kätilöksi vasta alkaa. Ehdin nimittäin syksyn alettua käydä suorittamassa synnytysosastolla ensimmäisen harjoitteluni.

Kun vielä viime keväänä harjoittelimme ulosautto-otteita, pyöri vatsanpohjassa pieni kutina. "Joo, ehkä tämä tästä. Näinhän se meni. Okei.", ajattelin. Mutta kun tänä syksynä astuin synnytyssaliin ja pääsin mukaan koko prosessiin, pyyhkiytyi kaikki päästä pois. Silloin nimittäin se oikea oppiminen alkoi. Teoriatiedot oli hallussa, kyllä, mutta käytäntö on aina käytäntö. Synnytykseen ja sen etenemiseen kuuluu niin monta huomioitavaa asiaa ja eri nyanssia, että lähdettiin pisteestä 0.

Pahimmat ja epärealistisemmat pelot pyöri tietenkin päässä ennen ensimmäistä päivää - ja vähän sen jälkeenkin. Seitsemän viikon ajan näin valehtelematta joka yö unia synnytyksistä. Jokainen päivä synnärillä ensimmäisten kolme viikon ajan oli kuin ensimmäinen päivä. Onneksi perheiden kohtaaminen ei ollut iso kynnys. Nopeasti pääsin aina juttuun perheiden kanssa ja pääsin luomaan jokaisen kanssa omaa erityistä suhdetta. Kivuliaan synnyttäjän kohtaaminen oli onneksi helppoa, sillä osasin samaistua heihin oman kahden kokemukseni verran. "Tää sattuu, I feel you!". Salissa samaan aikaan puuhaaminenkin alkoi sujua, kun vain luotti itseensä. Mutta kun ensimmäinen vauva syntyi käsiini, itkin liikuttumisen lisäksi myös huojennuksen takia: "Mie tein sen!". Kukaan ei kuollut, vastasyntynyt itkee ja alapään tunnistaa vielä alapääksi. Huh.

Olen aina ollut sen tyyppinen oppija, että kun minut heittää samantien itsenäisesti hommiin, niin silloin oppiminen on parhainta. Haluan tietysti aina nähdä jonkun asian vaikeusasteesta riippuen kerran tai useammin, mutta kun pääsee itse tekemään, niin homma jää paremmin päähän. Minulla oli onneksi ihana ohjaaja, jonka kanssa oli turvallista opetella. Kun kolmen viikon jälkeen aloin työskentelemään muiden kätilöiden parina, pääsin näkemään erilaisia tapoja tehdä tätä työtä. Ja heistä jokainen otti minut vastaan myönteisesti. Sain toimia enemmän ja enemmän itsenäisesti. Oli aika mahtavaa huomata, kuinka rauhallisesti pystyi seurailemaan salissa yksin synnyttäjän ponnistellessa omien tuntemusten mukaan ja luottaa siihen, että tiesin koska pyytää apua paikalle.

Pääsääntöisesti sain hoitaa säännöllisiä synnytyksiä ja jokainen päättyi onnellisesti. Muutama poikkeustapaus sattui kohdalleni, mutta niissäkin löysin nopeasti paikkani ja sain oppia paljon. Mutta kaikkein tärkeintä on, että olen löytänyt paikkani. Lähdin opiskelemaan kätilöksi, sillä halusin olla salikätilö. Ja salikätilö haluan edelleen olla. Rauhallisessa päivätyössä tulisin kuolemaan tylsyyteen, vaikka jokainen työ raskauden, synnytyksen ja sen jälkeen on todella tärkeää. Mutta haluan haastaa itseäni ammatillisesti. Haluan olla vielä olla synnytyssalissa.

Työskentely salissa näin kätilöopiskelijan näkökulmasta on vähän jopa pelottavaakin. Synnytykseen kuuluu niin iso vastuu, muutoksiin tulee osata reagoida ja työssä tulee olla suunnitelmallinen: "Jos teen nyt näin, niin sitten tämä ja tuo.". Isoin pelko perseessä on tietysti silloin, jos tulee jotain poikkeavaa eteen, niin mitä silloin teet.

Mutta kaikkein parasta tässä on olla mukana elämän isoimmissa tapahtumissa. Kun osaat olla se tuki ja turva, ohjaat ja vastaat kysymyksiin. Oli sitten ensisynnyttäjä ja synnyttämässä viidennettä lasta, niin jokainen kerta on erityinen. Minulle on sattunut niin onnellisesti, että ensimmäinen jakso oli juuri niitä asioita, joita tällä harjoittelulla haettiin. Pääsin rauhassa ajautumaan edes vähän hommaan sisään. Jokainen kohtaamani perhe oli ihana ja minut otettiin vastaan hyvin. Sain tavata mielettömän rohkeita synnyttäjiä, huolehtivia isejä sekä tukihenkilöitä. Ja ne vastasyntyneet.. Aika siirappista, mutta mikään ei ole mahtavampaa kuin ensimmäiset parkaisut ja äidin iholle nostaminen. Ne jännityksen ja ilon sekaiset tunteet, kyyneleet ja kiitokset hyvästä hoidosta.

Ja se, kun vauvan lisäksi syntyy perhe.

Lapsena olin paras välttelemään huoneeni siivoamista. Mutta sitten taas, kuka ei lapsena olisi ollut? Minulla oli kotimme ainoa makuuhuone, jonka yhdellä seinällä oli valtava puinen kirjahylly. Nykyistä esteettistä silmääni särkee katsoa valokuvista leluihin hautautunutta kirjahyllyä. Mutta silloin se sisälsi kaikki kalleimmat aarteeni, kivikokoelmastani epämääräiseen sarjaan erilaisia koruja. Siivoaminen oli silloin se ainoa asia, joka minun piti tehdä ja vältin sitä viimeiseen asti. Yleensä juuri siihen pisteeseen, jossa äiti on muovipussin kanssa ovella ja uhkaa heittää kaikki lattialla olevat lelut roskiin.

Kasvaessani opin soveltamaan taitoani asioiden välttämiseen. Opettelin välttämään tunteita. Mitä isommaksi kodin ongelmat kasvoivat, välttelin aina enemmän niiden kohtaamista. Looginen ajattelumallini mukaan koin, että kun asioita ei kohdannut, niitä ei ollut olemassa. Pyrin kompensoimaan käyttäytymistäni muuten. Siivosin huoneeni ja vähän enemmänkin, koska se helpotti välttelystä aiheutuvaa stressiä. Oli helpompi esittää, ettei tiettyjä asioita ollut olemassa, kun esimerkiksi edellisen päivän juomisen merkkejä ei ollut näkyvillä. Vältin tunteita ja puuhasin enemmän.

Onneksi aika ja lapset kasvattaa. Nykyään vältteleminen sijoittuu oravanpyörämäiseen kuvioon. Kun haluan välttää siivoamista, teen kaikkea luovaa. Kun haluan välttää kokeisiin lukemista, siivoan ja järjestän maustepurkkeja. Kun haluan välttää taloudellisen tilanteen tuomaa stressiä, jätän laskut eräpäivään. Muistutan itseäni tekemättömistä koulutehtävistä liimaamalla post it -lappuja tietokoneen kylkeen ja puran ahdistuksen joko keksimällä jotain uutta kotiin tai raivoamalla tehtävän pois harteilta. Tarvitsen tietyn määrän stressiä, jotta olen tehokkaimmillani. Eräänkin koulun nettikurssin arvosana oli vitonen ihan vain sen ansioista, että katsoin liikaa Netflixiä ja raivottelin tehtävän, koska muulloin ei olisi ehtinyt. Mutta samalla saan suurta nautintoa, kun olen ollut aikaani edellä. Helpotuksen tunne valtaa minut, kun olen jonkun asian jo hoitanut.

Melkoisen kahdeksankaistainen aasinsillan kautta huomaan vältteleväni viimeiseen tenttiin lukemista kirjoittamalla blogia. Mutta aika hienosti olen välttänyt myös tätäkin. Olen kirjoittanut edellisiä kappaleita tunnin verran, istunut hiljaa ja kuunnellut musiikkia. Olen yrittänyt saada sitä lukkoa auki, sitä syytä, että miksi kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa. Mutta juuri se neuroottisen järjestelmällinen ja ankara puoleni ei anna tätä lopettaa. Tarve on kirjoittamiselle suuri, mutta jokin estää.

Tässä kirjoittamisen kanssa tuskailemisen keskellä tuntuu jopa hönöltä kirjoittaa lasten kanssa leipomisesta. Mitä mielenkiintoista siinä muka voisi olla? Mutta ehkä siinä se juju onkin: en tykkää siitä. Minussa ei asu sitä sisäistä Muumimammaa, joka saa mielihyvää lasten kanssa leipomisesta. Yritän kyllä olla tosi zen, mutta huomaan tekeväni kaiken mielummin itse (ajan sekä hermojen säästämiseksi) ja huomaan olevani helpottunut kun homma on ohi - kiitos ja näkemiin. Enemmänkin siis välttelen koko leipomishommaa.

Yksi iso syy siihen on, että oon ihan käsi leipomisessa. Osaan ne pari tiettyä juttua, mutta tavalla tai toisella loput tekeleet maistuu pahalle, palaa uunissa, ovat kuivia, jää kiinni muotteihin tai vastapainoksi ei maistu miltään. Sen kerran kun saat jonkun onnistumaan, niin siitä jaksetaan muistuttaa ihan lasten kuin muidenkin toimesta. "Teitkö sä äiti oikeesti tän? Tää on tosi hyvää!" Ja nyt näin joulun alla joulupiparien tekeminen on tuntunut välttämättömältä pahalta. Kuitenkin joka joulu niitä ollaan väännetty ja jotta lapset eivät oppisi uusia kirosanoja, olen ostanut kolmen euron valmiin piparkakkutalon osat.

Mulla sisälle piilotettu jouluihminen on alkanut saamaan musta yliotetta. Edellisenä viikonloppuna me nimittäin jouluiltiin ihan kunnolla. Koristeltiin ja kasattiin Tatun ja Patun kämppä, leivottiin ja koristeltiin piparit sekä kaiken kuukkuraksi paistettiin ihan tortutkin.

Joulupiparit lasten kanssa - ja näin siitä selviää:

KOHTA 1: Musta olisi ihana osata tehdä sellainen oikea piparkakkutaikina, jonka tuloksena tulee suussasulavia pipareita. Välillä törmää resepteihin, joita tekisi mieli testata, mutta lasten onneksi en testaa. Mun mummilla on ihan maailman parhaiden joulupipareiden ohje, mutta joka vuosi oon niillä tehnyt piparit ja joka vuosi ne epäonnistuu. Kaikki geenit ei vaan periydy eteenpäin. Helpointa on siis ostaa valmistaikina, koska sen kanssa pystyy 5-vuotias poikakin sekä äiti työskentelemään. Ei tarvinnut kertaakaan rapsutella taikinaa pöydältä, kaulimelta tai sormista. Siihen jauhosotaankaan ei tarvitse valmistaikinan kanssa ryhtyä. Valmistaikinalle siis iso suositus! Lapsille ei ole ainakaan mitään väliä onko se piparitaikina itse tehty vai ei, koska melkoisella ruokahalulla menee valmistaikinan piparit suuhun.

KOHTA 2: Älä siivoa ennen leipomisurakkaa tai koristeluhässäkkää. Mun iso ongelma on sotku ja se etten siedä sitä. Keittiönpöydän välittömässä läheisyydessä on aina joku päälle astuttava lötsö viinirypäle, vanha kurkunpala tai lautaselta tippuneet leivänmurut. Ja jos saan välttää turhaa siivoamista, niin sen teen. En siis mielelläni ehdoin tahdoin pistä jauhopussia esille ja pyydä lapsia pistämään hösseliksi. Mutta jos siellä on ne edellispäivien ruoanjämät jo valmiiksi, niin ekstra ei enää haittaa. Siivota voi sitten myöhemminkin.

KOHTA 3: Palkitse itsesi jotenkin urakasta. On se sitten oma jemmakarkkipussi, hetki lempiohjelman parissa tai illaksi varattu lasillinen viiniä, niin siitä vaan. Itse saa ainakin uudella tavalla motivaatiota, kun tietää yhdessä vietetyn ajan antavan oman levähdystauon seuraavaksi.

KOHTA 4: Älä välitä vaan nauti siitä! Jos toinen haluaa syödä taikinaa, koristeita tai kaataa puolet strösseleistä lattialle, niin antaa mennä. Tuntuu, että se kieltämiskulttuuri on välillä niin vahva, että on aika huojentavaa peittää vähän silmiä ja löysätä. Siinähän syö niitä koristeita. Pääasia, että ollaan ja tehdään jotain spessua yhdessä.

KOHTA 5: "Leipominen on parasta mitä perheen kanssa voi tehdä". Tästä tuli pisto sydämeen. Miksi me leivotaan niin harvoin, kun 8-vuotias kokee, että tää on parasta just nyt? 5-vuotias istui myös kieli keskellä suuta, ei kertaakaan keikkunut tuolilla tai käynyt häsläämään omiaan. Lasten ilosta nauttiminen luulisi olevan oiva motivaattori. Niin se oli ainakin mulle. Tuntuu aika typerältä miettiä jotain sotkua, "en osaa"-ajatusmaailmaa tai sitä ettei jaksa, kun toinen on viettänyt elämänsä kivoimpia hetkiä. Ja olihan se lopulta todella kivaa.

Joulupiparit erä 1 on siis suoritettu - erä 2 on varmasti vielä tulossa. Pieni askel maailmalle, mutta iso minulle!

Tämä postaus on osa Lumoblogien Lumoavaa joulukalenteria, jossa joka päivä aukeaa yksi luukku eri Lumobloggaajilta.

Joulukortit. Arvaatkaa muistinko niitä taaskaan. Havahduin tänä aamuna, että niiden pitäisi olla postissa ylihuomenna. Juu, ei ne oo läheskään valmiina. Tai onhan mulla niitä ehkä viisi kappaletta. Heräsin poikkeuksellisesti marraskuussa joulukorttien tekoon ja yhtenä inspiroituneena iltana aloin hommiin. Minulla oli huikea visio, sillä myös viime vuoden joulun teemana oli Star Wars. No, siitä illasta on nyt kuukausi. Ja sen kuukauden takaisen vision tulokset lepäävät keskeneräisinä askartelulaatikon päällä. Joten tästä ei tämän huikeampaa askartelupostausta saa. Kuin ehkä sen, että vinkkinä: aloittakaa joulukorttien teko jo huhtikuussa!

Että taitaa kaikki saada tänä vuonna taas sähköisen joulukortin: "Tämmönen sun piti saada. Hyvää joulua!"

Kohtalontovereita myös etsitään kuumeisesti!

Kiitos.

Muistan kaksi kuvaa lapsuuteni joulusta. En ole varma, ovatko ne samasta joulusta tai missä ne kuvat enää ovat. Toisessa kuvassa istun mamman luona kuusen edessä ja avaan suksia lahjapaperikääreistä. Minulla on päässäni hassut, pyöreät vaaleanpunaiset silmälasit. Kultaisen vaaleat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Katson suksia onnellisen oloisena. Muistelen, että päälläni oli sininen mekko. En edes tykännyt hiihtämisestä, mutta lahjoista tuli aina hyvä mieli. Kaunotar ja Hirviö -VSH kasetti makasi kuvan nurkassa. Toisessa kuvassa istun mamman keittiössä, joulupöydässä. Isänikin on siinä. Isällä oli vielä isommat silmälasit kuin minulla. Ja pieni parta. Kuvan joulupöydässä oli aina monta vierasta ja mamma hääräsi keittiössä. Tuttuun tapaansa hän söi aina viimeisenä. Pisti sokeripalan suuhunsa ja joi kymmenettä kuppia kahvia. Kuvassa kaikki hymyilevät.

Äidin luona vietetyistä jouluista en muista kuin jonkun hataran muiston, sekin on valokuva. Lapsuudenkodin keittiön keltaiset kaapit, minun vieno hymy ja äiti letittämässä langalla lettiä hiuksiini. Äiti on kuvassa vielä nuori ja terveen näköinen. Olin tainnut saman kuvan jouluna löytää lahjakätkön keittiön yläkaapista. Siitäkin on kuva, nyt kun oikein muistelen. Hymyilen kuvassa hölmönä suuni pienelle viirulle.

Lapsuuden joulut tuntuvat yhdeltä harmaalta massalta. Sama muisto voi vääristyä jokaiseen jouluun. Ja mitä pidemmälle muistoissani menen, sitä enemmän ne hämärtyvät. Muistan joulupuuron, Joulupukin kuumanlinjan sekä Lumiukon. Muistan herneet jouluaterialla ja ränsistyneen hopeisen joulutähden. Muistan joulukuusen alla olleen pyöreän maton. Muistan joululahjojen jaon, joka aina illalla eikä yhtään aiemmin. Äiti makasi vaaleanruskealla nahkasohvalla. Pääasiassa jouluaatto oli se päivä, kun äiti yritti. Mutta mikään rakkauden ja yhdessäolon riemuvoitto joulu ei ole koskaan ollut.

Sen jälkeen olen ollut jouluaattoisin tuuliajolla. Minulle jäi jouluperinteeksi riisipuuro ja Lumiukko. Sitten tuli lapset ja perinteiden luominen heidän kanssaan. Muistan yhden kuvan vuodelta 2009, jossa tyttö on 1,5-vuotias. Lyhyt tatti, jolla on vaaleanpunainen mekko ja lyhyt takatukka. Hän seisoo selin kameraan, pitelee tiukasti kainalossaam Aristokatit-DVD:tä ja tutkii muovikuusessa roikkuvia palloja. Olimme aamulla katsoneet Joulupukin kuumanlinjan, koska niin oli tapana. Muutama joulu eteenpäin vuonna 2011 jouluaaton kuvassa on vesirokkoinen 3,5-vuotias ja muutaman kuukauden ikäinen mahakipuinen poika. Elin elämäni parasta aikaa. Olinhan saman joulun jälkeisenä Uudenvuodenpäivänä menossa naimisiin kaikille yllätyksenä. Sinä jouluna riisipuuro paloi pohjaan. Facebook muistutti vuoden 2014 muistosta. Oli ensimmäinen joulu eron jälkeen yksin ja ilman lapsia. Kapinoin ja ostin vain pekonipastan tarpeet. Olin kuvassa heittänyt keittiönpöydälleni yhden joululiinan sekä muutaman joulupallon. Se sai mielestäni riittää. Vitun joulu.

Vuoden 2016 joulukuvissa hymyilee aatonaattona kaksi onnellista lasta lahjapaperimeressä. Uusi, valkoinen muovikuusi paistattelee taustalla. Kuusen latvassa on myöskin aivan uusi, hopeinen joulutähti. Minun ala-asteella tekemä lippunauha on viritetty alaoksalle. Lapsuuteni vanhoja joulupalloja on laitettu ympäri kuusta uusien koristeiden joukkoon. Tänä vuonna päätin hankkia kuusen ensimmäistä kertaa tähän kotiin. Tänä vuonna myös oikeasti joulutti. Huomenna lapset hymyilevät isän ja isovanhempien joulukuvissa, kuten olemme sopineet. Mutta meilläkin voi olla silti joulu. Loimme omat perinteemme, joista tulemme pitämään kiinni. Aamulla soi svengaava joulumusiikki, kun keitin joulupuuron. Lahjat jaoimme jo puolilta päivin. Söimme helppoa jouluruokaa ja katsoimme Yksin kotona. Iltapäivästä lämpeni sauna.

Tämän vuoden joulukuvat ovat yksinkertaisia, mutta onnellisia. Ne peittoavat jokaisen vuoden joulukuvan, sillä kuvissa hymyilevät tietävät, että huomennakin on turvallista. Minun joulukuvissa hymyilevät 8-vuotias fiksu ja näppärä likka, joka muistuttaa pelottavan paljon äitiään sekä 5-vuoden edestä täyttä poikaenergiaa, joka voi suukottaa ja hassutella kymmenen sekunnin sisään.