SYDÄMEN asialla

Olen vannoutunut kahvinjuoja! Aikoinani olin on/off kahvin käyttäjä. Teininä joskus aloitin, mutta kahvi oli liian voimakasta vatsalleni. Kyllä, ihan oikeasti. Satunnaisesti saatoin juoda kupin, mutta enemmänkin join teetä. Kotiäitiaikoina en vielä juonut säännöllisesti kahvia, joka on ihme sen valvomisen määrää ajatellen. Kun aloitin opiskelut ja ensimmäiset seitsemän aamut harjoittelussa alkoivat, aloin juomaan kahvia. Vuosi sitten aloitin kahviriippuvuuteni ihan kunnolla. Ja sille tielle jäin.

Viime kesänä hankin kahvimyllyn ja tuparilahjaksi pyysin ystäviäni hankkimaan minulle Moccamasterin. Sen jälkeen kahvihetket ovat olleet nautinnollisimpia ikinä. Varsinkin, kun olen kuullut erilaisia tarinoita siitä, kuinka tämä Moccamasterin hankkiminen minulle aiheutti päänvaivaa sekä hilpeyttä ystävien kesken pidetyssä Face-keskustelussa.

Kyllä se niin vain on, että vastajauhettu, tuore kahvi on parasta. Kahvimylly laulaa joka aamu, viikonloppuisin useampaa otteeseen. Kahvipavut maksavat kilohinnaltaan valmista kahvijauhetta enemmän. Suodatinkahvin kilohinta on 4 euron hujakoilla, kun kahvipavut 8 euron kummallakin puolella. Kokosin yhteen jokaisen kahvinkeittäjän vinkit, jotka kannattaa pitää mielessä, kun laittaa seuraavan kerran kahvit tulemaan!

1. Kahvi on parhainta vasta jauhettuna tuoreista pavuista!

2. Kahvi tulisi säilyttää ilmatiiviisti. Kahvi tulee suojata valolta, kosteudelta sekä hajuilta. Kahvijauhe menettää tuoreutensa, kun se on kontaktissa ilman kanssa. Siksi kahvi tulisi säilyttää ilmatiiviissä purkissa jääkaapissa alkuperäisessä pussissa, jotta kahviin ei tartu makua muista elintarvikkeista.

3. Kahvinkeittoon tulee käyttää raikasta, kylmää vettä. Annostele vesi säiliöön esimerkiksi puhtaalla kannulla tai kahvikupilla. Näin keitin pysyy puhtaana ja kahvin maku raikkaana. Kannuun jäänyt kahvirasva voi haitata keittimen toimintaa.

4. Ilmeisesti suodatinpaperillakin on väliä. Sen tulisi olla laadukas, hajuton ja mauton happivalkaistu suodatinpaperi. Suodatinpaperille voi tehdä makutestin: liota suodatinpaperia hetki kuumassa vedessä, anna jäähtyä – ja maista.

5. Kahvin annosteluun tulee käyttää keittimen omaa kahvimittaa. Tarkka annostelu takaa aromeiltaan tasalaatuisen ja täysipainoisen kahvijuoman jokaisella kahvinkeittokerralla.

6. Valmiin kahvin oikea lämpötila on 80-85 astetta. Moccamaster-kahvinkeittimet on suunniteltu säilyttämään valmis kahvi oikean lämpöisenä, jotta voit nauttia parasta kahvia kerta kerran jälkeen.

7. Suodatusajalla on väliä. Se on ratkaiseva tekijä, kun valmistetaan parasta kahvia. Liian nopea suodatusaika ja kahvista tulee laihaa. Liian pitkä suodatusaika taasen tuo esiin kahvin kitkeryyden. Moccamaster valmistaa 10 kuppia kahvia 6 minuutissa.

8. Paraskin kahvinkeitin vaatii säännöllistä huoltoa ja puhdistusta toimiakseen luotettavasti. Pese kannu ja suodatin kansineen jokaisen käyttökerran jälkeen lämpimällä vedellä ja astianpesuaineella. Pese keitin kahden viikon välein puhdistusliuoksella. Pinttyneet astiat voi myös pestä soodalla. Suorita kalkinpoisto kahdesti vuodessa.

Tiesittekö, että vanhoista kahvinporoista ja oliiviöljystä saa kuorintatahnan! Lapsellista-blogista tämän ohjeen aikoinani bongasin.

"Äiti, minua pelottaa käydä nukkumaan", sanoi eskarilainen yksi ilta. Kysyin, että mitä hän pelkäsi. Vastaus oli että, pahoja unia ja mörköjä. Tähän asti kumpikin lapsista on käynyt hyvin mielin nukkumaan, eikä yövaloja olla sen kummemmin tarvittu. Kertaakaan lapset eivät ole heräneet pahoihin uniin tai tulleet keskellä yötä viereeni nukkumaan, koska pelottaa. Kumpikin lapsista ovat siis reippaita tapauksia. Olen odottanutkin, että missä kohtaa tulee se vaihe, että joku asia pelottaa. Lapsen pelko yöllä on yhtä iso asia kuin mitä aikuisellakin. Lapsi vaan tarvitsee aikuisen rauhoittamaan ja vakuuttamaan ettei hätää ole. Se, että pelkää sängyn alla olevaa mörköä tai haamua on yhtä tärkeä hoitaa kuin se, että stressaa tai pelkää aikuisena jotain "oikeaa ongelmaa".

Äitinä on kauhea kuulla, että omaa lasta pelottaa. Sitä yrittää rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei hätää ole. Mutta jos pelkää, niin silloin pelkää. Ei Mimmin pelot ole sellaista, että hän itkisi tai tärisisi iltaisin. Enemmänkin sellaista, että olenhan varmasti hereillä ja eihän hän itse näe pahoja unia. Mutta vakavasti haluan ottaa asian silti. Aika hyvin Mimmi on rauhoittunut sanoihini ja suukkoihin. Olen aina luvannut jättää valot olohuoneeseen ja olla hereillä. Nopeasti tyttö on aina nukahtanut, eikä aamulla ole ollut mitään hätää. Tottakai sitä miettii, että mikä pelot aiheuttaa. Onko se ollut ero, muuttunut elämäntilanne vai jutut eskarissa. Usein se on vain se vilkas mielikuvitus, joka saa lapsella kaikenlaiset asiat päässä pyörimään.

Kävin viikonloppuna Ikeassa ystävän kanssa. Minulla ei ollut tarkoituksena kuin käydä syömässä annos lihapullia ja vain katsella. Lopulta pääsin lastenosastolle, jossa silmiini tarttui kyltti: "pitkäaikainen mörönkarkottaja". Kävin heti hypistelemään käsissäni valkoista ja pehmeää möhkälettä, joka vaihtoi väriä. Tämä minun on tytölleni saatava! Ikean SPÖKA on led-yövalo, joka lupaa kestää jopa 25 000 tuntia. Mukana tuli laturi ja vaihtoehtoina oli kaksi erilaista yövaloa. Hintaakin oli vain 12,99€, joten ei paha lainkaan.

Kun lapset eilen tulivat kotiin, esittelin yövalon ennen nukkumaanmenoa. Markkinoin yövalon pitkäaikaisena mörönkarkottajana, joka karkottaa kaikki pahat unet, möröt sekä haamut. Lapset innostuivat valosta heti. He saivat silittää ja katsella valoa, mutta yöllä sovittiin sen paikaksi kirjoituspöydän reuna. Paras kohta koko jutussa oli yövalon nimeäminen. Mimmi ehdotti Kisumisua ja Tuisku Mörköä. Kompromissina päätimme ristiä yövalon Kisumöröksi. Aamulla Mimmi tuli luokseni ja sanoi, ettei hän nähnyt pahoja unia Kisumörön ansiosta.

Taitaa Kisumörkö saada vakituisen paikan aina öisin lasten kirjoituspöydältä. Halpa ratkaisu, jos se helpottaa edes vähän iltaisin jännitystä ja vilkasta mielikuvitusta. Oli aika hauska kuunnella oven takaa lasten höpöttävän Kisumöröstä, eikä Tuisku tullut kertaakaan toimittamaan asioitaan (kuten yleensä noin tunnin verran iltaisin on ollut tapana).

Lapsivuodeharjoittelu alkaa ensi viikolla. Olen todellakin jo siinä vaiheessa opintojani, että pääsen hoitamaan tuoreita äitejä perheineen sekä heidän vastasyntyneitä. Menen oikeasti tulevana kätilönä osastolle, jossa pieniä nyyttejä tuhisee äitien vieressä. Minua jännittää. Ihan todella paljon vielä. Huomenna on viimeinen tentti ja sitten alkaa pieni hengähdystauko ennen viiden viikon harjoittelua. Olo on jännityksen lisäksi aika epätodellinen. Pääsen onneksi paikkaan, joka on edes jokseekin tuttu. Silti vatsapohjassa lentelee perhosia. Eniten pelottaa, että kaiken tämän opiskelun jälkeen en osaa mitään, en tiedä vastauksia kysymyksiin tai olen muuten vain aivan pihalla.

Niin, mitä jos en olekaan hyvä kätilö? Mitä jos astuessani lapsivuodeosastolle päästäni karkaa kaikki tieto imetysohjauksesta, vastasyntyneen ja äidin tarkkailusta, kohdun painamisesta ja kotihoito-ohjeista. Entäs jos en olekaan hyvä missään? En ensinnäkään halua olla pettymys itselleni, mutta en myöskään osastolle sekä harjoittelun ohjaajilleni. Entä jos tyrin niin pahasti, että voin sanoa hyvästi mahdolliselle keikkapaikalle - tai työpaikalle? Mutta miksi minä niin jännitän?

Kätilön työ vaatii hyvän teoriatiedon lisäksi kokemusta. Valmistumiseni jälkeen olen aivan vihreä. Minulla on vain kokemukseni harjoitteluista sekä koulusta saamani teoriatieto. Ei yhtään mitään muuta. Ja siinä sitten pitäisi olla jo valmis kentälle. Kätilön työ on jatkuvaa oppimista, itsensä kehittämistä sekä oman työnsä kriittistä tarkastelua. Olen puolessa välissä opintojani, joten aikaa on vielä paljon ja samalla niin vähän.

Minulla tulee olemaan vastuu vastasyntyneen sekä synnyttäneen äidin hoitotyöstä! Koulussa käydyt asiat niin säännöllisestä lapsivuodeajasta kuin vastasyntyneen elvytyksestä vilisevät päässäni. On niin paljon hyvää ja ihanaa lapsivuodeajassa, mutta on myös niin paljon, mikä voi mennä vikaa. Niiden asioiden tunnistaminen tulee vielä olemaan minun vastuullani. Onneksi on kokeneita kollegoita ja työyhteisö lähellä, mutta minulla täytyy soida hälytyskellot tietyissä tilanteissa ja minun tulee osata toimia sen mukaisesti. Ja se minua jännittää.

Ennen jokaista harjoittelua minua on jännittänyt. Ja jokainen harjoitteluni on mennyt hyvin. Nyt on kuitenkin kyse niin isoista asioista, jossa minun täytyy oikeasti jo osata asioita. Enää ei olla ensimmäisissä sairaanhoitajaopintojen harjoitteluissa, jossa saakin olla tietämätön ja nostaa kädet pystyyn. Tottakai nytkin tulen olemaan opiskelija, mutta nyt on kyse alasta, jota opiskelen ja josta tulee tuleva ammattini. Kaiken tämän keskellä olen ollut lasten kanssa sekä tehnyt töitä. Tuleva lapsivapaaviikonloppu tulee aivan tarpeeseen, sillä viimeinen yö ennen harjoittelun aamua tulee olemaan varmasti todella kuumottava. Sinnekö minun pitäisi todella mennä, pukea hoitajan vaatteet päälle, työkengät pistää jalkaan ja kätilöopiskelijan-nimikyltti näkyville.

Halun niin kovasti olla tässä hyvä. Haluan olla hyvä kätilö.

Varmasti jokainen vanhempi haluaa, että omat lapset ovat onnellisia. Minäkään en halua mitään muuta, kuin että omat lapseni tuntisivat olonsa onnelliseksi, turvalliseksi ja rakastetuksi. Näitä asioita haluan itse korostaa omassa tavassani kasvattaa lapsia, perustella asioita sekä ohjata tekemään itse päätöksiä ja valintoja. Elämässä on toki muutkin asiat tärkeitä, kuten ystävät, läheiset, terveys, itsensä toteuttaminen, harrastukset, mielekäs vapaa-aika, oma koti, hyvä koulutus, työ, jne.. Niillä asioilla tässä yhteiskunnassa pysytään mukana. Mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin onni, olla onnellinen. Sen olen omassa elämässäni saanut huomata monta kertaa, että onni ei aina tule, jos vaan jää odottamaan. Oman onnen eteen on tehtävä töitä, valintoja sekä rohkeutta tehdä asioita oman onnellisuuden eteen. Joskus täytyy tehdä radikaaleja asioita, jotta olisi onnellinen. Kuten erota.

Mimmi, eskaria käyvä esikoiseni, on muutamia kertoja kysynyt minulta:

"Äiti, miksi te erositte isin kanssa?"

Jokaisella kerralla olen vastannut:

"Koska joskus vanhemmat ovat onnellisempia, kun he eivät asu yhdessä. Se ei silti tarkoita, etteikö äiti ja isi rakastaisi teitä."

Ja jokaisella kerralla tytön kysymys on aiheuttanut pienen piston sydämessäni. Lapsen kanssa erosta puhuminen on muutenkin vakava aihe, sitä ei saa sivuuttaa noin vain. Jokaisella kerralla Mimmi on ottanut vastaukseni vastaan, eikä hän ole kyseenalaistanut sitä. Kerran Mimmi jatkoi tähän: "Niin, kun sinä silloin vain itkit koko ajan", ja minä olen vastannut olevani paljon onnellisempi nyt. Olen perustellut eromme sillä, että se on ollut ratkaisu, joka on tehnyt ainakin minut onnellisemmaksi. Muutosta on puoli vuotta ja silti vasta tällä viikolla Mimmi kysyi taas samaa asiaa. Ja taas vastasin samalla tavalla.

Tällä vastauksellani haluan näyttää lapselleni, että elämässä on tärkeää saada olla onnellinen. Voi olla, että myöhemmällä iällä lapset sanovat, ettei muutto erilleen tehnyt heitä onnelliseksi. Voihan olla, että lapset tulevat vielä haastamaan minut tässä asiassa, voivat pitää minua itsekkäänä ja sanovat minun rikkoneen perheemme. Tai sitten voi olla, että joskus lapset sanovat minun tehneeni oikean ratkaisun. Tai he eivät sano mitään. Mutta minä seison nyt ja tulevaisuudessa saman vastauksen takana. Vaikka erossa onkin ollut kyse pääasiassa omasta hyvinvoinnista ja minun päätöksestäni, niin tarkoitus on ollut tehdä lapsetkin onnelliseksi.

Tulen aina tekemään päätöksiä sekä ratkaisuja, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään, vaan että he saisivat olla onnellisia. Ja minä haluan olla onnellinen. Käyn esimerkiksi töissä koulun ohella, jotta minulla olisi enemmän rahaa ostaa lapsille silloin tällöin jotain kivaa ja koska se tykkään tekemästäni työstä. Tietenkään en halua kasvattaa lapsia ajatukseen, että raha toisi onnea, mutta joskus on mukava hemmotella. Annan joskus lasten mennä käymään yökylässä mummiloissa, koska se tekee heidät onnelliseksi - niin mummit kuin lapsetkin. Annan lasten tulla aamuyöstä viereeni, vaikka tiedän nukkuvani sen jälkeen aina huonosti, mutta koska se tuo lapsille turvaa.

Tässä kodissa saa näyttää tunteita, niin hyviä kuin huonoja, niistä aina jutellaan ja joskus täytyy pyytää anteeksi omaa käyttäytymistä - niin äiti kuin lapset. Mutta se luo turvaa, että saa olla oma itsensä aina. Perustunne, jonka haluan lasteni tuntevan, on olla rakastettu, tuntea olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Vaikka arki on joskus hektistä, on kiire, väsynyt tai on paljon tekemistä, niin haluan lasten tietävän, että heillä on kaikki hyvin. Erosta ja sen aiheuttamista tunteista huolimatta haluan osoittaa, että on mahdollista olla onnellinen ja saada elämästä kaiken irti.

Kävin herättämässä tällä viikolla lapset tarhaan. Ensimmäinen asia, jonka 3-vuotias Tuisku sanoi herätessään oli, että hän halusi halin. Eikä mikään muu tässä elämässä tee minua onnellisemmaksi kuin kuulla tämä oman lapsen suusta. Parasta oli, kun Tuisku otti minut tiukkaan halaukseen ja hymyili sen jälkeen leveästi. Lapseni, olkaa onnellisia. Maailma on teille avoinna. Tehkää asioita, jotka tekevät teidät onnelliseksi. Äiti tekee kaikkensa, että te olisitte onnellisia.

ps. Tämä vanha kuva löytyi viime kesän kansiosta. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kuvan ottamisesta. Siitä silti välittyi fiilis, että lapsilla on hyvä olla, sen hetken tilanteesta huolimatta.

Olen Facebookissa juuri se äiti, joka päivittää lastensa sanomisiaan julkisesti. Mutta tottakai siksi, että mielestäni lapseni ovat hauskoja ja nasevia laukomaan juttujaan minulle. Halusinkin koota tänne muutamia Face-päivityksiäni ja jakaa lasteni sanomisia myös teille! Mummillani oli tapana kirjoittaa pieneen kirjaan ylös hauskoja juttuja minun suustani, minun pieni kirjani on Facebookin seinä.

Hain lapset tarhasta. Tuisku juoksi kovaa vauhtia minua vastaan huutaen täysillä: "ÄITI, PERKELE!". Tarhantädin ilme priceless, minä purskahdin täyteen nauruun.

---

Kuultu lastenhuoneesta Tuiskun suusta: "Minä teen jotain muuta, kun mun muna ei tottele. Kaikki (tarrat) ei pysy munassa!

---

Mimmi on nyt ensimmäistä kertaa bussilla matkalla yksin Kotkaan. Monet suukot ja halit vaihdettiin, bussikuskia priiffattiin ja takana istuva täti lupasi pitää tytöstä huolta. Äiti jännitti rutosti enemmän, vatsaa väänsi ja kyyneleitä pidättelin. Mimmi oli vaan, että "moro!"

---

Meillä kävi tässä taannoin ystävä kylässä uuden poikaystävän kanssa. Myöhemmin juteltiin ruokapöydässä Mimmin kanssa, että mikä poikaystävä on. Tulimme tulokseen, ettei sellainen ole ihan pelkkä ystävä ja että poikaystävästä tykätään ihan tosi paljon. Mimmi sitten päätti heittää mulle kysymyksen:

Mimmi: "Äiti, kuka sun poikaystävä on?"
Minä: "Jaa.."
Tuisku: "Äiti, minä voin olla sinun poikaystävä!"
Minä: "Ai, tosi kiva. Ole vaan!"
Mimmi: "Hei, mäkin haluan olla äidin poikaystävä."
Tuisku: "Et sä voi olla. Minä olen."
Mimmi: "Sitten mä olen äidin tyttöystävä!"
Minä: "Sovitaan sitten näin."

Tänään poika- ja tyttöystäväni tulivat taas kotiin. Missäköhän olisin ilman noita kahta.

---

Yritä nyt opettaa lapset pois maalaismoodista. "Me mennään stadiin""ai Snadistadiin?""Äh, no Helsinkiin" ‪#‎stadi‬ vai ‪#‎hesa‬ ‪#‎juntit‬

---

Tänään ruokapöydässä Mimmin kanssa:

"Äiti, mistä olet tätä ruokaa saanut?"
"Ihan tein itse"
"Ei, kun mistä oot tätä saanut. Tää on ihan tosi hyvää!"
"Äiti teki sen ruoan ihan itse"
"Älä viitti, mistä sait nää ruoka-aineet?"
"Kaupasta"
"No jo on ihme. Tää on parasta ruokaa, mitä oot ikinä tehnyt. Eihän tässä ole sientä?"
"Ei, kultaseni (muuta kuin kolme herkkusientä)"
"Hyvä, en tykkää sienestä. Mutta tästä ruoasta tykkään. Hyvin tehty, äiti"

---

Mistä lie poikani on perinyt tuon dramaattisuutensa? Korjasin iltapalaa pois keittiössä, kun olohuoneesta kuului kova: "AI! ÄITIIII, TUU PUHALTAA! ÄKKIÄ!""Miten kävi? Potkaisitko johonkin?""Joo, potkaisin Rapuralliin"

Rapuralli on siis yksi peli ja sen kotelo aika kevyttä pahvia..

---

Oh snap! Mulla on ollut tänään todella huonot hermot. Mimmi: "Äiti, miksi olet niin vihainen?" Minä: "Miksi te ette voi olla kiltisti?" Mimmi: "Joulu meni jo. Nyt on ihan eri asia"

---

Tuisku laulaa "muura-muura-hainen" heviversiolla. Aika mielenkiintoista kuunneltavaa 3-vuotiaan suusta.

---

Minkälaisia juttuja teidän lapset ovat päästäneet suusta?

Hauskaa sunnuntaita!

Minutkin haastettiin YLE 1:n Puoli seitsemän -ohjelman toimesta #lapsistailaa haasteeseen! Haasteen ideana on, että lapsi saa valita päivän asun ja siitä otetaan kuva. Haaste pyöri Instagramissa ja blogeissa. Itsekin jaoin kuvani Instagramissa, @eevisydamenasialla. Päivän asuni valitsi eskarilainen Mimmi. Tyttö pääsi myös kameran puikkoihin!

Minun piti jo eilen osallistua, mutta meillä oli pieni täiepisodi (tarhassa oli "täitä liikkeellä" teksti ilmoitustaululla, olin löytäväni tytön päästä saivareen ja loput on historiaa..). Tänään sitten toisen harkkapäiväni jälkeen Mimmi pääsi lopulta valitsemaan oloasun minulle. Ja aika räväkän asun tyttö minulle valitsikin. Päälleni päätyi Marimekon alelöytö sekä H&M:n printtipöksyt. Sukat ovat yhtä räväkät myös, mutta kuvaajan visioon ei kuulunut sukkien näkyminen.

Voisin useamminkin antaa lapseni valita minulle vaatteet.. Pienellä varauksella ehkä..

Mitä te tykkäätte 6-vuotiaan asuvalinnasta?

Lapsivuodeosaston ovi aukeaa hitaasti. Tunnelma on aamulla hiljainen ja vähän maaginen. Vielä ei ole päällä kirkkaita lamppuja, eikä käytävillä liiku kukaan. Huoneiden ovien takaa kuuluu välillä pienen vauvan itkua. Muuten ainoa ääni osastolla tulee kaulalla heiluvista avaimistani.

Saavun kolmantena harjoittelupäivänä osastolle. Ensimmäinen päivä meni todella nopeasti ja jännityksen vallassa. Pääsin muutaman tunnin työvuorojen fiksailun jälkeen jo kätilön mukana hoitamaan perheitä. Olin päivän jälkeen niin väsynyt, että kotona vain kävin makaamaan sängylle heti kun pääsin. Silmät painuivat raskaina kiinni. Toinen päivä oli vauhdikas ja pääsin työskentelemään itsekseni. Toisen päivän jälkeen kävin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Kaksi päivää olivat ikimuistoisia, mutta rankkoja.

Tänään, harjoittelun kolmantena päivänä toimin osastolla suurimmaksi osaksi itsekseni. Kahden päivän pienen tutustumisen jälkeen oli aika kokeilla omia siipiä. Olin mukana pediatrin tarkastuksessa yksin avustamassa, otin itse kontrolleja vastasyntyneiltä, tein kuulotutkimukset vastasyntyneille sekä annoin kotihoito-ohjeet yksin äidille! Painoin kohtua yhdessä ohjaajan kanssa ja olin mukana synnytyskeskustelussa, mutta muuten vastasin kellojen soittoon yksin ja kävin raportoimassa, mitä olin tehnyt. Sain vastaukseksi iloisen hymyn ja nyökkäyksen. Minuun luotettiin ja vautsi, mikä fiilis siitä tuli. Päivän päätteeksi sain kuulla olleeni suuri apu. Lähdin osastolta avaimet kaulassa kilisten, onnellisena ja väsyneenä.

Parasta tänään oli hoitaa vastasyntyneitä. Ne pienet varpaat, pienet sormet sekä söpöt nenät. Ne täydelliset kasvot, söpöt piirteet ja hauskat ilmeet nukkuessa. Ne äitien hymyt ja kiitokset, luottamuksen osoittaminen sekä osallistuvat ja hoivaavat isät. Kanslian seinällä piirtyy synnytyssalista sydänkäyrää ja mietin, miltä tuntuisi olla siellä. Osastolla on vielä niin turvallista ja rauhallista olla. Vielä minäkin tulen olemaan salissa, opiskelijana ja joskus kätilönä! Nyt osastolla on pieniä ihmisen alkuja minun tekemissä kapaloissa. Minun sydän läikkyen ja itseeni luottaen.

Tietokonepöydän yläpuolella on iso liitutaulutarra, joka toimii perheeni viikkokalenterina. Kirjoitin tänään ensi viikon ohjelman ylös. Tuleva viikko näyttää kiireiseltä, kivuliaalta ja hyvin täydeltä. On viisaudenhampaan poisto, eskarin vanhempainilta, teatteritreenit, yhden bändin jäähyväiskeikka, kampaaja ja Kaksplussan blogitapaaminen. Ja siinä samassa aamuviikko lapsivuodeosastolla.

Huomenna herätyskello soi taas aikaisin lapsivuoteelle. Lasten kiskominen ylös tuntuu jo nyt työläältä. Vaatteet on onneksi valmiina, jääkaapissa odottaa leivät ja eteisessä nököttää reput pakattuina. Puntaroin vielä, voinko vitkuttaa omaa suihkuun menoa huomiseen aamuun. Herätyskellon soiminen viideltä tuntuu kyllä liian aikaiselta. Nyt jo väsyttää kuitenkin ihan liikaa. Aamulla joudun kuitenkin taas polkemaan myöhästymisen pelko mielessä työmaalle.

Onneksi sain uskollisen pyöräni käytettyä huollossa viime viikolla, koska pari työmatkaa toimimattomilla jarruilla sekä kirskuvilla ketjuilla oli aikamoista - varsinkin, kun oli kiire jokaisena aamuna. 5,5 kilometrin työmatka taittui viime viikolla 16 minuuttissa, koska eräs 3-vuotias on ollut tyytymätön aikaisiin herätyksiin ja kitinää on tullut milloin mistäkin. Toiminta on ollut sen mukaista. Yleensä ulkovaatteet on kiskottu päälle itkun kanssa. Ja sitten tulee äidille kiire ehtiä osastolle työvaatteet päällä seitsemäksi.

Tuleva viikko ja arki tulee siis aivan liian nopeasti. Jotenkin tuntuu, että tässä viikonlopussa ei ole ollut lepohetkeä lainkaan. Perjantai meni infernaalisessa päänsäryssä aamusta siihen saakka, kun pääsin painamaan kipeän pääni tyynyyn. Olen nukkunut koko viikonlopun suht huonosti, heräten alvariinsa kello neljästä lähtien. Eilen kävimme Kotkassa sukuloimassa sekä synttäreillä. Bussimatka kotiin meni 3-vuotiaan Tuiskun kannalta liian villisti, vaikka Instagramiin lataamani kuva takapenkillä koisaavista lapsista kieli muuta. Tänään vietimme pitkän tovin Annan ja lasten kanssa ulkona leikkien. Kotona odottikin siivousurakka ja samalla piti olla erotuomarina omille lapsille. Nyt taitaa olla päivän ainoa hetki, jolloin nuo kaksi eivät tappele. On ollut todella hermoja raastavaa kuunnella oman kahden mussukan muuttuvan toisiaan jatkuvasti kiusaaviksi, ärsyttäviksi kakaroiksi.

Vaikka kevät, harjoittelu, arki, lapset, omat menot ja ympärillä olevat ihmiset ovat ihania tällä hetkellä, niin arki on välillä todella väsyttävää. Nyt nimittäin väsyttää. Se on hyvää väsymystä, mutta samalla se kiristää turhaa pinnaa. Kevät merkitsee aina muutoksia ja joidenkin asioiden loppumista, toisten asioiden alkamista. Esimerkiksi teatterissa ensi-ilta lähenee. Enää ei ole montaa treeniä jäljellä, yhtäkään läpimenoa ei olla vielä käyty ja vasta nyt vuorosanat alkavat painua omaan muistiin. Vaatteet täytyisi valita, roolihahmon hiomista työstää ja kohta alkaa esityksen markkinointikin. Sitten on teatterikin taas loppu. Taas! Aivan uskomatonta.

Harjoittelun ensimmäinen viikko todella jo meni ja neljä on vielä edessä. Harjoittelut menevät aina todella nopeasti. Kohta huomaan, että enää on kaksi viikkoa ja sitten se viimeinen viikko jäljellä. Harjoittelun jälkeen ehtii olla viikko koulua sekä tentti ja laboraatiot päälle. Työt alkavatkin viimeisten koulupäivien kanssa samaan aikaan. En odota viimeiseen tenttiin pänttäämistä, mutta odotan töiden alkamista. Ensimmäisen työlistan suunnittelu toi jo kesän mieleen. Jotenkin kesä, loma koulusta ja arjen pyörittäminen erilaisessa arjessa on asia, jota tällä hetkellä odotan todella paljon. Nyt eletään jotain muutoksen vaihetta, mutta ihan ei vielä olla perillä. Ja se samalla väsyttää ja stressaa, mutta samalla se on innostavaa. Nyt vaan kuitenkin tuntuu, että yksi löhöpäivä karkkipussin ja peiton kanssa olisi ollut tarpeen. Taidan ensi viikonloppuna ottaa univelkaa takaisin ja nostaa ainakin yhden maljan menetetyn viisaudenhampaan muistolle - jos nyt saan leukaani auki loppuviikosta. Kai se menee pillilläkin. Jäätelöä olin ainakin suunnitellut varaavani pakkaseen, jos poiston takia tulee pakon edessä mehudieetti.

Tulipas aikamoista höttöä. Mutta nyt tuntuu siltä. Taidan painua pehkuihin samaan aikaan lasten kanssa. Voisikohan ne laittaa jo nyt nukkumaan?

But I'm a human not a sandwich -blogin Iina pisti mahtavan haasteen kiertämään blogeissa ja Instagramissa. Itsekin piti osallistua tähän haasteeseen jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Iinan idea on yksinkertainen: näyttää medialle miltä näyttää oikea nainen, sillä jokainen meistä on oikea nainen!

Täytyy myöntää, että vasta iän karttuessa, olen hyväksynyt itseni juuri tälläisenä. Enkä tarkoita vaan ulkonäköä, vaan sitä minkälainen olen persoonana, ihmisenä, naisena - minuna itsenäni. Sitä on mielenkiintoista huomata kuinka kasvaa, kypsyy ja viisastuu. Sitä voi hätkähtää omia ratkaisuja, määrätietoisuutta ja sitä, kuinka loppujen lopuksi itseään arvostaa todella paljon. Olen aiemmin huudellut onnellisuuden eteen ja sitä, kuinka oman itsensä takia on tehtävä joskus isojakin ratkaisuja. Se lähtee siitä, että itseään on rakastettava ja arvostettava, jotta tästä elämästä pystyy nauttimaan.

Meistä jokainen on omanlaisensa nainen, se oikea nainen. Varsinkin nyt lapsivuodeosastolla ollessani olen pistänyt merkille tuoreissa äideissä muutoksen. Synnyttänyt äiti oma vastasyntynyt kainalossaan, on äärettömän kaunis näky. Siinä on sitä jotain niin herkkää ja taianomaista. Se, kun naisen keho on tehnyt todella uskomattoman työn ja palkinto on sairaalapaidan sisällä tuhisemassa. Ne ovat hetkiä, jolloin tulisi arvostaa ja rakastaa itseään. Ja jokaisen tulisi osata arvostaa ja kunnioittaa itseään sen jälkeenkin. Äitiys on varmasti yksi vaativimmista asioista, koska siinä olemme kaikkein ankarin itsellemme. Meidän tulisi hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme, koska täydellistä pakettia ei ole olemassakaan.

Mutta ollakseen oikea nainen, ei tarvitse olla äiti. Minusta on upeaa, että uskalletaan sanoa ääneen, ettei aio hankkia lapsia. Aivan yhtä oikea nainen on silloinkin. Se ei ole mielestäni mitenkään itsekästä, vaan se on rohkeaa ja arvostettavaa. Täytyy tietää, mitä elämältä haluaa. Vaikka olen itse äiti, niin en reflektoi naiseuttani pelkästään äitiyden kautta. Sehän on vain yksi osa minua. Minä olen niin paljon muutakin. Olen kaikkea sitä, mitä tunnen sisälläni.

Luin vasta Sairaanhoitaja-lehdestä reportaasia sairaanhoitajasta, joka pitää vastaanottoa nuorisopsykiatrian erikoispalveluiden poliklinikalla. Hänen luonaan käy nuoria, jotka kokevat, etteivät heidän fyysinen sukupuolensa ei vastaa sisäisesti koettua. Hieman aasinsiltana mainitsen tämän, koska minusta naiseus on enemmän sisäistä tunnetta. Ulkonäkö on vaan tapamme tuoda sitä esille. Ja jokainen on oikea nainen, jos vaan tuntee niin. Se on itsevarmuutta itsestään. Se on tunnetta, että tietää kuinka seisoa omilla jaloillaan juuri sellaisena kun on.

Mutta minkälainen nainen minä olen? Ensiksi minusta huomaa punaiset hiukset ja isot silmälasit. Olen 164 senttiä ja päälle 50 kiloa. En ole kovin muodokas, en pelkkä tikku, mutta minulla ei ole myöskään selkeästi muhkeaa takapuolta tai isoja tissejä. Nainen olen siitä huolimatta. Minusta kuulee herkästi naurun, joka oikeasti kantaa kauas. Olen sitä aina vähän hävennyt, mutta se nyt vaan on sellainen hallitsematon asia, jonka en voi muuta kuin hyväksyä. Väsyneenä ja omissa ajatuksissani ollessani saatan näyttää ilkeältä, koska Bitchy Resting Face.

Arvostan itseäni juuri tälläisenä, vaikka välillä peilistä katsookin huonoihoinen, silmäpussinen, iso nenäinen ja pieni huulinen nainen. Aina en tunne itseäni kauniiksi. Raskauden ja imetyksen jälkeiset rinnat eivät kohota itsetuntoa, eikä muodoton takapuoli näytä hyvältä. Mutta silti olen oikea nainen. Tälläinen vain ja juuri omanlainen. En ole kuullut itsestäni sanottavan ulkonäkööni liittyen pahaa. Eikä minua kiinnostakaan muiden mielipiteet, jos en jonkun silmään miellytä. Kehuja minun on taas vaikea ottaa vastaan, varsinkin joskus on vaikea kehua itseään.

Mutta välillä on vaan pakko katsoa itseään toisenlaisilla silmillä. Joten, annetaan sille mahdollisuus: itsestäni tykkään eniten silmistä. Ne ovat kauniin vihreät ja omat ripseni korostavat silmiäni kauniisti. Nyt olen taas pitänyt volyymiripsiä, jotka korostavat silmiäni lisää. Tykkään myös korkeista poskipäistäni ja punaisesta tukasta. Ja vaikka saattaa kuulostaa oudolta, niin tykkään selästäni. Se on minusta kaunis. Tykkään itsessäni siitä, että muuten vähän liikkuvana nautin pyöräilystä. Laskin juuri, että tulen pyöräilemään pelkkiä työmatkoja tämän kevään ja kesän aikana 935 kilometriä. Pyöräily on minulle nautinnollista ja hauskaa liikuntaa. Pidän itsestäni siksi, että osaan nähdä asioissa monia puolia. Osaan nauraa itselleni ja pidän mielen positiivisena. Olen ehkä joskus hieman dramaattinen, mutta tykkään itsestäni siksi, koska näen sen itsessäni koska menee vähän liioittelun puolelle. Pidän itsestäni, koska olen ystävällinen ja haluan toisille hyvää. Eniten pidän itsestäni siitä, että olen kasvanut. Olen kasvanut muun muassa siihen, että osaan olla itselleni armollinen, mutta osaan myös mennä itseeni, jos olen toiminut väärin.

Huh, sellainen paatos ja tälläinen nainen! Oikea nainen olen tälläisillä ominaisuuksilla, en täydellinen, mutta ei minussa mitään vikaakaan ole.

Iina ohjeisti blogissaan näin: "Jos haluatte olla osana #oikeanainen -haastetta, ohjeistus menee näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."

Lapsivuodeharjoittelun kolmas viikko loppui eilen. Harjoittelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Tässä sitä taas ollaan ihmettelemässä kuinka harjoittelun loppu on lähempänä kuin sen alku. Olen tähän asti tykännyt paljon tästä harjoittelusta, vastasyntyneiden kanssa puljaamisesta, perheiden kanssa työskentelmisestä sekä ohjaamisesta ja uuden elämän ihmettelemisestä. Tunnelma lapsivuodeosastolla on jotenkin aina maaginen. Siitä ei pääse mihinkään.

Mitä pidemmälle harjoittelu on mennyt, niin olen saanut olla osastolla sitä itsenäisempi: olen saanut suunnitella ja päättää päivän kulkua, olen vastannut kelloihin, ohjannut imetyksessä, auttanut navan puhdistuksessa, vaihtanut tuoreiden isien ja äitien kanssa vaippaa ja antanut itse kotihoito-ohjeita. Olen saanut todistaa tuoreiden perheiden muodostumista, sitä iloa ja rakastumista uuteen elämään. Olen saanut olla yksin kätilönä pediatrin kanssa kotiinlähtötarkastuksessa, olen ottanut kontrolleja vastasyntyneiltä ja painanut kohtuja. Olen saanut tehdä kaikkea itsenäisesti, joka on tuntunut todella hyvältä. Olen ottanut vastuuta ja joutunut pähkäilemään, miten kannattaa päivä rakentaa. Harjoittelu sujuu siis hyvin, aikalailla jo itsenäisesti ja itseensä luottaen.

Eilen oli kuitenkin poikkeuksellinen päivä. Sisälläni tapahtui jotain, joka herätteli ja sai minut pysähtymään. Lopulta se sai jatkamaan eteenpäin aivan uudella palolla. Vaikka tämä harjoittelu on tähän astisista paras, niin se jokin on jäänyt puuttumaan. En edes tajunnut sitä kuin vasta eilen. Kun poljin eilen kotiin työpäivän jälkeen, niin minulla oli ristiriitainen olo. Olo oli samalla todella mahtava, mutta se oli myös surullinen. Kun hain opiskelemaan kätilöksi, niin olin varma, että synnärikätilö minusta tulee. Se oli päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös, että minusta voisi olla kohtaamaan vaikeita ja surullisiakin asioita. No, vähänpä minä tiesin.

Kun ensimmäistä kertaa kohtaa vaikean asian, ei siihen ole osannut varautua. Sitä on voinut ajatella ja miettiä, kuinka reagoi, mutta ei sitä oikeasti tiedä mitä tulee tapahtumaan. Koulussa näitä asioita ei käydä läpi oppikirjoissa. Niistä voidaan keskustella ja jakaa kokemuksia toisten kesken. Mutta todellisuus on aina eri. Pidän itseäni vahvana kohtaamaan kipeitä asioita ja haluan päästä tekemisiin tämän työn varjopuolien kanssa, jotta pääsen näkemään, pystynkö oikeasti siihen. Sain eilen pienen ensikosketuksen, hipaisun kätilötyön surulliseen puoleen. Ja selvisin siitä. Aluksi se pysäytti, aivan kuin verenkierto olisi hetkeksi pysähtynyt. Mutta se todisti minulle, että minusta oikeasti voi olla tähän. Minulle tuli ristiriitainen olo: hyvä olo siitä, että selvisin, mutta surullinen olo, koska se oli todellisuutta, toisen kohtalo.

Kukaan ei kertonut, että saman päivän aikana voi kokea tässä työssä paljon tunteita. Sitä täytyy nopeassakin ajassa vaihtaa moodi toiseen. Aina ei saa näyttää omia ajatuksia tai tunteita. Sitä voi käydä sellaisen tunneskaalan läpi yhdessä vuorossa. Sitä on juuri tullut yhdestä tilanteesta toiseen ja oma pää täytyy pystyä pitämään viileänä. Ja sitten on se oma todellisuuskin, elämä työn ulkopuolella.

Eilinen oli kuitenkin paras päivä. Se osoitti minulle kätilötyön monet kasvot ja sen, että tätä työtä haluan tehdä. Kai minä jotenkin kasvoin eilen, ainakin ihan vähän. Työn surullisesta puolesta huolimatta tässä on niin paljon hyvääkin. Parempaa tunnetta ei olekaan, kun saa todistaa uuden elämän syntymän ja pitää aivan tuoretta vastasyntynyttä sylissä. Se, kun saa pienen nyytin kanssa ihmetellä ympärillensä, jutella ja ihastella pienia piirteitä. Tai se, kun olet tehnyt omasta mielestäsi ihan pienen palveluksen, mutta se on tuntunut toisesta suurelta avulta. Työpäivän päätteeksi paras kiitos on onnellisen perheen kiitos: "Olet ollut tänään korvaamaton apu, olet aivan oikealla alalla!"

Kaikkea tätä yhdessä vuorossa..

Hei, minä.

Muistatko viime vuoden äitienpäivän? Muistatko, mitä lupasit itsellesi? Huomaatko, missä nyt olet? Olen sinusta kovin ylpeä.

Melkoisen matkan olet kulkenut. Vastoinkäymisiä täytyy kohdata, jotta osaa olla onnellinen. Omasta onnestaan on pidettävä huolta, jotta pystyy elämään täysillä. Ja tänään, äitienpäivänä, huomaa kuinka hyvä on olla tässä ja nyt. Se, kun katsot peiliin ja hymyilet. Kuinka päivien edetessä pidemmälle kohti kesää ja lämpöä askel on entistä kevyempi. Kahden lapsen kädet kietoutuvat ympärillesi, sanovat rakastavansa sinua ja tuovat säpinää elämään. Huomaat joskus huutavasi samalla tavalla kuin uhmaikäisesi, olevasi kädet puuskassa kuin eskarilaisellasi tai nauravasi hassuille vitseille kahden lapsesi säestämänä. Olet mahtava äiti juuri sellaisena kuin olet.

Tämä äitienpäivä ja kaikki tulevat äitienpäivät tästä eteenpäin ovat aina jotenkin merkityksellisiä. Oli se viime vuodenkin, sillä se oli askel kohti uutta elämää. Ja tässä sinä nyt olet: onnellisena, omana itsenäsi ja juuri sellaisena äitinä, kun haluatkin olla. Muista siis tämä päivä ja tämä tunne. Muista, että kaikki on mahdollista. Pystyt mihin vain.

Äitinä oleminen on sinulle parasta, vaikka joskus tuntuukin, että iltaisin on aivan piipussa. Uhmakkaista päivistä ja riitelyistä huolimatta iloiset hetket, halaukset ja suukot ovat isommassa roolissa kolmen pippurin perheessä. Muista siis tämä päivä. Muista se, että sinulla on tarjota lapsillesi kaikki mitä vain ikinä haluat.

Muista se, kuinka äitienpäiväkorteissa luki: "Äitin kanssa on kiva mennä saunaan ja leikkiä" sekä "Äiti on kiva"

Olet paras äiti lapsillesi. Olet tehnyt oikeat ratkaisut. Nyt olet onnellinen - yhdessä lastesi kanssa.

Heippa!

Täällä siis ollaan, elossa ja hengittäen. Kevät on ollut hyvässä mielessä melko kiireinen ja stressaava. Jotenkin nämä viimeiset viikot ovat menneet ohi pikanopeudella ja nyt huomaankin olevan jo toukokuu. Edes seinällä olevaan kalenteriin en ole uutta kuukautta ehtinyt vaihtamaan. Tosiassa huomasin asian vasta äsken katsoessani yläpuolelleni.

Viimeiset viisi viikkoa päiväni ovat alkaneet klo 5.30 arkisin ja iltaisin oma tyyny on kutsunut samaan aikaan lasten kanssa. Viikonloput ovat vilistäneet silmissä, lasten kanssa ja ilman. Harjoittelusta jäi lämpöiset ja ihanat muistot. Välillä piti nieleskellä kyyneleitä yhdessä perheiden kanssa. Varsinkin ihana palaute perheiltä, isejä myöten, on saanut minut uskomaan, että olen oikealla alalla. Harmi vaan, että kaksi viimeistä harjoittelupäivää jäivät minulta kokematta viisaudenhampaan vuoksi. Hammaskalustossa on nyt siis yksi viisaudenhammas vähemmän ja jäljelle jäi vain tykyttävä paikka. Mutta olen taas askeleen lähempänä kätilönä olemista.

Kevään viimeisistä koulupäivistä olisi vielä selvittävä. Koulusta on mukava saada taas ansaittu tauko ja on oikeasti todella kiva keskittyä pelkkään työntekoon. Kaikilla työkavereilla on varmasti kesästä vähän muut odotukset, mutta minusta on mukava päästä tekemään töitä. Mielenkiinnolla odotan ensi syksynä alkavan opinnäytetyön alkamista, joka on aika iso merkkipaalu omissa opinnoissa. On aika hieno tunne, kun koulu on enää alle puolet jäljellä! Samalla tosin jännittää se, miten kaikki viimeiset harjoittelut ja teoriat tullaan saamaan mahtumaan viimeisille lukukausille. Mutta, ensin on kesä.

Teatteriharrastuskin sai loisteliaan päätöksensä, kun kummassakin esityksessä sali oli oikeasti tupaten täynnä. Teatteria ja sitä porukkaa tulee iso ikävä! Miten jaksankaan odottaa ensi syksyyn ja uutta ryhmää. Laitan taas käsikirjoituksen itselleni talteen ja odotan dvd:lle poltettua esitystämme. Mahtava tunne, että olen löytänyt itselleni harrastuksen, jota tuntuu jaksavan jatkaa uudestaan ja uudestaan.

Blogi jäi siis aivan syystä paitsioon ja yllättäen menikin pitkä aika siitä, kun on viimeksi tullut kirjoitettua. Paljonhan taas pienessä elämässä on tapahtunut, mutta pelkästään positiivista. Jos ei oteta huomioon sitä, että tulen tekemään ensi kesän kolmivuorotyötä ja kunta ei tule tarjoamaan minulle hoitopaikkaa niille päiville, kun olisi tarve. Muuten on aivan mieletön fiilis ympärillä tapahtuvista asioista ja omasta elämäntilanteesta. Odotan nyt vain kesää ja alkavia töitä.

Kaiken keskellä olen vihdoin selättämässä viikkoja piinanneen poskiontelontulehduksen ja oma olo alkaa lähennellä taas terveiden kirjoissa olemista. Vaikka yritän olla sitkeä ja valittaa mahdollisimman vähän, niin kun oma olo on pitkään puolikuntoinen, niin helposti väsyy - jatkuvaan huonovointisuuteen ja itseensä. :D Ja tiettyinä päivinä ei edes 10 tunnin yöunet riittäneet. Nyt on ihanaa, kun se pahin on takanapäin. Ja ei, antibioottikuurit tai nenäkannut eivät kantaneet pitkälle.

Mutta, täällä siis ollaan, edelleen. Haluaisinkin kysyä, onko teillä jotain toiveita mistä haluaisitte lukea?

Melko uniset ja pöllämystyneet terveiset yövuorojen jälkeen. Kesätyöt ovat alkaneet, joka tarkoittaa väistämättä sitä, että ihan kohta täällä on kesä! Opintopisteitä on ropissut ja viimeiset kouluhommat taputeltu tältä erää. On aika mahtava tunne vain olla, eikä murehtia yhdestäkään tulevasta tentistä, ryhmätyöstä tai pakollisista tunneista. Aikamoinen rutistus tämä viimeinen kuukausi harjoitteluineen ja koulujuttuineen on ollut. Ehdin myös kaiken keskellä syödä kolme antibioottikuuria, kun tiukasti istunut poskiontelontulehdus ei vaan näyttänyt merkkejä laantuakseen. Nyt ollaan elävien kirjoissa sen suhteen. Kävin kirjastossa varaamassa kirjan ihan vain siksi, että nyt pitäisi olla aikaa lukea muutakin kuin pelkkää opiskelumateriaalia. Ajattelin kirjoittaa näistä kesän kuvioista, lasten kevätjuhlasta ja siitä, kuinka ihanaa nyt vain on olla ja nauttia auringosta. Jos seuraatte minua Instagramin kautta @eevisydamenasialla, niin tiedätte minun viettäneen viikonlopun vampyyrina yövuorojen takia. Instagram on muutenkin aika helppo tapa seurata meidän arkea, sillä se päivittyy päivittäin.

Ei mulla muuta tässä ollut, sillä pää ei toimi tähän kellonaikaan ja näiden unien jälkeen mitenkään kummoisesti. On vain niin ihanaa, kun kesä on ihan kohta täällä! Fiilis on aika mahtava! <3

Mitä teille kuuluu?

Mimmi haluaisi koiran tai kissan lemmikiksi. Toisena päivänä haluttua kamaa on kultakala tai kani. Joskus marsu tai papukaija. Mutta koiran tyttö haluaisi kaikkein eniten. Ja ymmärrän kyllä, olihan minulla lapsuudenkodissani kissoja. Olen saanut kokea sen, jota tyttöni niin kovasti haluaisi kokea myös. Oman kissani nimi oli Rosita - aluksi. Sitten äitini täräytti, että tytöksi luultu kissani omistaa karvojen seassa kulkuset ja pallien leikkaamisen jälkeen kissani nimi muuttui Rusinaksi.

Minusta olisi ihana tarjota lapsilleni elämys omasta lemmikistä. Varmasti monella, kuten itsellänikin, on ihania muistoja omasta lemmikistä. Tunneside lemmikkiin on vahva ja aivan omaa luokkaansa. Oli ihana mennä kotiin, kun tiesi, että joku odottaa siellä minua. Parasta oli, kun oma kissa kiipesi syliin kehräämään ja nukahti siihen. On ollut ilo pitää omaa kissaa, jutella sille ja leikittää. Oma lemmikki on osa perhettä. Yksi arpikin on vielä muistuttamassa Rusinasta, kun hän kerrän juoksi täysillä rintalastani yli.

Mutta, meille ei vaan ole tulossa koiraa, kissaa, kalaa, marsua tai pihamaalta tongittua leppäkerttua. Siihen hommaan en ryhdy, en suostu, enkä kykene. Aivan ensimmäinen ajatus lemmikistä on siihen sitoutuminen. Aina täytyy miettiä sitä, että kotona täytyy käydä säännöllisin väliajoin, syöttää ja ulkoiluttaa. Täytyy pitää seuraa, kouluttaa ja rokottaa. Enää ei voi tehdä extempore reissuja, olla pitkään poissa kotoa tai lähteä noin vain jonnekin kylään. Ja saahan lemmikkiin kulutettua sitä rahaakin.

Vaikka olen itse saanut kokea oman lemmikin ja sen tuoman ilon, niin tähän elämäntilanteeseen sekä aikatauluun lemmikki ei mahdu. Ja onhan se ikävää, kun joutuu lapselta sen kieltämään. Ei kauheasti lämmitä, kun heitän takaisin: "Otat sitten, kun olet tarpeeksi vanha huolehtimaan siitä itse". Totuushan se kuitenkin on, että niin kauan, kun lemmikki tulisi olemaan suurimmaksi osaksi minun vastuullani, sellaista ei hankita. Selitän Mimmille, ettei tähän meidän asuntoon edes saa ottaa lemmikkiä ja kuinka se vaatisi paljon järjestelyjä. Mimmihän lupaa hoitaa itse koirastaan, johon ei voi kuin vastata halauksella ja pahoittelemalla.

Enkä nyt tietenkään voi sanoa "ei ikinä", mutta tiedän itsestäni, että lemmikki toisi vain enemmän stressiä kuin sitä iloa ja elämää perheeseen. Isoin sitoumus elämässäni omien lasten lisäksi on se, että pyrin käymään suht säännöllisesti kampaajalla, katsomaan sähköpostini ja syömään jotain muutakin, kuin pelkkää Ben&Jerry'sin Peanut butter -jäätelöä.

Kuvissa komeilee ystäväpariskuntani uusin perheenjäsen, Lilah. Aikamoinen sydäntenmurskaaja, sillä tämä kissaihminen lässytti kuin viimeistä päivää! Kohta täytyy taas päästä rapsuttamaan tätä pienokaista. Lapset mukaan, niin saavat lieventää koirakuumettaan.

Aloittaisko tämän jollain kliseisellä lauseella: "kaikki päättyy aikanaan", "on aika jatkaa eteenpäin" tai "halataan, kun tavataan". Yritän nyt kuitenkin.

beevi_sydamenasialla_perioperatiivinen (29)

Kulunut talvi ja kevät ovat olleet omalla tavallaa hektiset ja rankat, mutta myös niin rikkaat. Varsinkin tämä kevät on ollut paras aikoihin. Tämä vuosi on opettanut minulle sen, että pystyn - jos en nyt supervoimiin - niin onnelliseen ja tyydyttävään elämään. Mie ihan itse. Ja sekös tuntuu niin hyvältä!

Olen hoitanut kouluni ja saanut hyviä arvosanoja. Olen lukenut tentteihin yövuoroissa, kahvia juoden ja karkkia syöden. Olen aina jännittänyt, pääsenkö edes läpi, mutta silti samanlaisia numeroita olen niistä napannut kuin ennenkin. Keväällä suoritin toisen kätilön harjoittelun lapsivuodeosastolla ja pääsin työskentelemään perheiden ja vastasyntyneiden kanssa. Tulevaa syksyä valoitettiin, kun opinnäytetyön aloittamisesta tuli totta.

Lapset ovat onnellisia, vaikka tahtoa ja itsepäisyyttä riittääkin. Isoin asia tänä keväänä on ollut tyttöni esikoulu sekä kouluun valmistautuminen. Jotenkin tuntuu niin sydäntä riipaisevalta ja oudolta, että minun tulisi kahden kuukauden päästä päästää oma tyttöni yksin kävelemään kouluun. Eikä se ole ainoa iso muutos, sillä koulun aloitus jo muutenkin on niin iso asia. Minulla on kohta 7-vuotias lapsi. Olen ollut 7 vuotta äitinä! Eikä sitä millään meinaa uskoa. Tänä kesänä minun tulisi antaa Mimmille enemmän löysää ja luottaa siihen, että hän osaa itsekseen ulkona liikkua. Napanuoran pidentämisessä on minulla työtä kerrakseen. Samalla Tuisku kasvaa kohisten, niin ihana ja rasittava poika kun tuo onkin. Onneksi olemme olleet terveitä - omaa viiden viikon poskiontelontulehdusputkea lukuunottamatta.

Joulukuusta asti olen tehnyt enemmän tai vähemmän töitä uudessa paikassa, jossa saan nyt tehdä kesätyöni. Olen ollut todella kiitollinen, että olen löytänyt hoitoalalta puolia, jotka kiinnostavat kätilön töiden lisäksi. Haluan tutkia mahdollisuuksiani työelämässä ja nähdä, mihin minusta voisi olla. Kaikesta aikaisemmasta kokemuksesta on hyötyä ja niin on varmasti tästäkin. En ole vielä edes varma, mitä haluan valmistumisen jälkeen tehdä. Sehän parasta tässä onkin, koska mahdollisuuksia on monia. Ammatillista kriisiä on ilmassa, kun olen löytänyt muutakin, joka kiinnostaa tulevaisuudessa.

Kalenteri on kuluneen talven ajoilta todella täynnä. Muistan, kun minulla oli yksi päivä, jolloin en ollut sopinut mitään menoa - ja kuinka oudolta se tuntuikin vain olla. On ollut oikeastaan aika ihanaa, kun on ollut niin paljon kaikkea. Mutta samalla viimeisiä viikkoja opiskelijana ollessa toivoin vain, että saan taukoa koulusta. Nyt pelkästään töihin keskittyneenä sitä ihan tuntee olevansa lomalla. Kaikki vapaapäivät vietän lasten kanssa ja yritän fiksailla työvuoroja, ettei lastenhoito mene aivan mahdottomaksi. Kohta tulen viettämään 2,5 viikkoa ihan vain itsekseni, kun lapset lähtevät isänsä luokse. Suurin osa ajasta menee minulla töissä, mutta onneksi sinne mahtuu omaa aikaa sekä ystäviä.

Ei siis mikään ihme, että bloggaaminen on jäänyt kaiken alle. Olen kirjoittanut tätä blogia jo vuodesta 2011. Elokuussa tulee neljä vuotta. Ihan käsittämättömän pitkä aika pitää julkista päiväkirjaa. Blogi on muuttunut - THANK GOD! - kuluneiden vuosien varrella. Aluksi yritin olla kovin martta: "katsokaa, kuinka ompelin tämän tyynyliinan", "nyt tein pullaa", "tässä tuunasin vähän nukkekotia" ja mahtuihan siihen väliin Tuiskun raskausajan kuulumisia. Olen muuttunut ja blogin on muuttunut. Neljän vuoden aikana on tullut se linja, että haluan olla rehellinen. Siksi ne alun marttahommat saikin jäädä, koska en oikeasti sellainen ole. Ne oli ne raskaushormonit. Joten blogiin on päätynyt, pienellä sensuurilla tottakai, pieni pala minun elämääni ja ajatuksia.

Neljän vuoden aikana olen myös huomannut, että vaikka lapsia minulla onkin, niin pelkkä perheblogi tämä ei ole. Blogin lokerointi johonkin tiettyyn muottiin tuntuu tylsältä ja epämukavalta ajatukselta, sillä olenhan minäkin ihmisenä niin paljon samassa paketissa. Blogi muuttuu sen mukaan, mitä kirjoittajakin. Olen halunnut tuoda lisääntyvissä määrin blogiin jotain kätilöopinnoista. Enemmänkin tietty voisi, sillä opinnoista on kiva kirjoittaa ja te niistä niin paljon tykkäätte. Muuten tämä on ollut paikka, joka on minun päiväkirjani.

Blogi on pala elämästäni - ja niin tulee jatkossa olemaankin.

eevi_sydamenasialla_matkasynnytyspaiva10

Dramaattisesta alusta huolimatta voitte huokaista - tai vaihtoehtoisesti pettyä. En ole lopettamassa. Vielä. Neljän vuoden jälkeenkin bloggaaminen oman elämän ja aikataulujen mukaan tuntuu niin omalta, että ilman olisi aika orpo olla. Siksi olenkin halunnut tehdä blogin suhteen muutoksen. Lähden omalle alustalle takaisin. Kaksplussan portaalissa ehdin olla reilun vuoden. Tämä vuosi ison mediatalon alla on ollut opettavainen. Olen kiitollinen, että pääsin mukaan kokeilemaan, minkälaista on blogata portaalissa. Sain täällä näkyvyyttä, pienen palkkion ja uusia tuttavuuksia. Tämä oli kokemus, jota ilman en olisi halunnut olla. Ja myös siksi, jotta huomaan, että omalla alustalla on oikeasti ihan hyvä olla. Haluan kiittää koko Kaksplussaa, että sain tämän mahdollisuuden. Kiitos, että uskoitte minuun ja halusitte antaa minulle mahdollisuuden. Nyt on kuitenkin aika jatkaa eteenpäin, takaisin sinne, mistä tulinkin.

Isoin kiitos kuuluu lukijoille, jotka ovat olleet mukana. Toivon koko sydämestäni, että tulette jatkossakin mukana olemaan. Sydämen asialla tulee jatkamaan 1.7 alkaen osoitteessa:

www.sydamenasiallablogi.com

Tietynlainen motivaation ja ajan puute on kevään aikana ollut, sillä olen tehnyt lähtöä kohta kolme kuukautta. Jotenkin olen halunnut säästellä itseäni ja blogin juttuja siirron jälkeen. Pistäkää siis osoite muistiin ja seuratkaa blogiani Sydämen asialla omien Facebook-sivujen ja Instagramin @eevisydamenasialla kautta. Blogini tulee poistumaan Kaksplussalta 1.7, joten sen jälkeen minua ei täältä enää löydä.

Kiitos ja nähdään uudessa osoitteessa 1.7 alkaen!

Sometimes shit turns into Diamonds!

Pyrin tämän kesän pitämään kaikki vapaapäiväni silloin, kun lapset ovat minulla. Varsinkin minun lapsi-viikonloppuina päiväkotipaikan vuoksi minun on oltava silloin vapaalla. Muutenkin haluan antaa tänä kesänä mahdollisimman paljon aikaa olla kotona minun kanssani. Siksi ne vapaapäivät töistä, jolloin minulla ei ole lapsia, ovat harvassa.

Ja eilen minulla oli harvinainen vapaapäivä. Olin vapaalla töistä samaan aikaan, kun lapset olivat isällään. Eilen oikeasti nautin siitä, että sain ottaa päivän itselleni. Aamulla join pitkään aamukahviani ja söin aamupalani rauhassa. Skypetin ja ikävöin. Hitaan aamun jälkeen hyppäsin bussiin ja matkasin stadiin tapaamaan liudan ystäviä. Kävin varaamassa ajan tatuointiin (on mietitty pitkään ja hartaasti, punnittu ja puntaroitu). Join yhden Snakebiten Aussiebaarissa ja nauroin vatsani kipeäksi leffateatterissa. Vapaapäivä tuli oikeaan saumaan, se oli aika tavallinen, mutta samalla niin virkistävä.

Koulun, töiden ja kodin välillä sitä on hyvä joskus hypätä hetkeksi pois. Ihan vain päiväksi. Sitä kaipaa ja tarvitsee, mutta samalla miettii, että saako niin tehdä. Olen 7 vuoden aikana kasvanut äitinä ja ihmisenä. Olen antanut itselleni löysää ja suonut itselleni omaa aikaa. Joku jännä tunne joskus tulee, että onko luvallista nauttia lapsivapaasta. Olenhan 19-vuotiaana tullut äidiksi. Silloin olen halunnut todistaa kaikille, että olen yhtä hyvä äiti kuin joku minua vanhempikin. Ja olenhan minä ollutkin. Ja juuri nuorena äitinä sitä jotenkin ajatteli, että minulla ei enää saisi olla omaa vapaata, vaan nyt olen orjallisesti 18 vuotta kiinni lapsissa. Aika hassu ajatushan se oli, mutta niin sitä vain ennen ajattelin. Silti joskus kokee piston sydämessä, kun huomaa, ettei päivän aikana ole non-stoppina ajatellut lapsiaan, vaan onkin keskittynyt omaan napaansa.

Kun muutin lasten kanssa omaan asuntoon, olen vasta sen jälkeen ollut enemmän ilman lapsia kuin koskaan. Siihen kesti tottua pitkään. Mutta aina oli joku koulujuttu tai välillä työvuoro, joka toi muuta ajateltavaa ja puuhaa päiviin. Minulla tulee kohta pisin aika erossa lapsista koskaan. Ja se samalla ilahduttaa, koska töitä tulee se suurin osa ajasta tehtyä. Saa ainakin nukkua pitkään. Mutta tänäänkin yhden yön oltuamme erossa ikävöin Vaahteranmäen Eemeliäni ja niin isoa tyttöäni.

Äitiys yksi vaikeimmista asioista elämässä. Sitä jatkuvasti palloilee näiden asioiden kanssa. Tai ainakin hetkittäin. Mutta se mikä pitäisi opettaa jo lapsivuodeosastolla on se, että pitäisi osata olla itselleen armollinen. On ok pitää vapaapäivä joskus vain itselleen. On okei saada syödä ravintolassa rauhassa, eikä keskittyä lapsen toilailuun viereisellä tuolilla. Kahvia tulee saada juoda rauhassa. Ystävien kanssa pitää saada olla ja jutella rauhassa. Mitään pahaa ei ole siinä, että sen kerran kun olet jossain, käväiset baarissa ja juot sen drinkin. Koska sitähän ne lapsettomat tekee - paljon useammin kuin lapselliset. Jotenkin lapsensaanti vaikuttaa omaan ajatteluun, ettei saisi olla enää lapsivapaa ja tehdä asioita, joita teki ennen lapsia.

Tulen aina miettimään valinnoissani ensin lapsia. On se sitten joku ostos, päivän ruoka, suunnitelma viikonlopulle, työt, koulu tai rakastuminen. Aina ensin tulee lapset. Mutta jos unohtaa totaallisesti itsensä, ei siitäkään mitään tule pitkällä juoksulla. Äitinäkin täytyy saada olla oma itsensä, elää ja nauttia. Pitää yksi vapaapäivä silloin tällöin ja rentoutua.

Palasin eilen illalla kotiin hymyssä suin. Minulla oli ollut todella hyvä päivä. Töiden jälkeen polkaisin kaupan kautta kotiin. Iloiset kasvot tulivat vastaan päiväkodin pihalla. Oli ihan parasta ottaa kädestä kiinni ja kysyä, kuinka päivä meni. Sohvalla rutistin kovaa ja kuiskasin korviin: "äiti rakastaa sinua"

Täällä sitä taas ollaan, takaisin omalla alustalla. Kolme kuukautta tätä jo odotettiin ja vihdoin voin sanoa: oma koti kullan kallis. Ja kuten blogin ulkoasusta huomaa, on blogini mukana Lumoblogit-yhteisössä, jota olen ollut mukana luomassa alusta asti. Haluan toivottaa lukijani tervetulleiksi uuteen osoitteeseen ja kiittää kärsivällisyydestä, sillä blogini on viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa viime kuukaudet.

Ennen kuin käyn läpi siirtymistä takaisin juurilleen, palataan blogin alkuun. Sydämen asialla -blogi on saanut alkunsa vuoden 2011 elokuussa. Odotin toista lasta, vietin päivät kotona 3-vuotiaan Mimmi-tyttöni kanssa, olin juuri keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, olin valmistunut ennen Mimmin syntymää parturi-kampaajaksi ja haaveilin kätilön ammatista. Asuin toisella paikkakunnalla, olin menossa naimisiin ja elämä tuntui hyvältä. Luin illat blogeja ja mietin, pitäisikö minunkin kokeilla, Pääasiassa lueskelin nykyisen kummipoikani äidin, Annan Lapsellista-blogia.

Päätös oman blogin aloittamisesta tuli lopulta nopeasti. Tuntui, että illat tarvitsin jotain tekemistä ja kirjoittaminen oli aina ollut minusta kivaa. Alkuajat blogin kanssa oli oman linjan hakemista. Oman elämän jakaminen julkisesti tottakai jännitti, joten aluksi blogi oli aikamoista sillisalaattia - mm. raskautta, äitiyttä sekä käsitöitä (joita en oikeasti osaa tehdä). Ehkä joku muistaakin, että blogin nimi oli ennen Muumitalossa ja kirjoitin nimimerkkillä Pikky-Myy. Eevi-nimimerkkiä aloin käyttämään vuoden 2012 tammikuussa, kun blogin nimi muuttui saman vuoden maaliskuussa. Omat kasvoni paljastin blogissa lopulta saman vuoden marraskuussa.

Olen vuosien varrella huomannut, että blogi elää sekä muuttuu sen mukaan, mikä elämäntilanne on. Vuodesta 2011 vuoteen 2015 on ehtinyt niin blogissa kuin elämässä sen takana tapahtua paljon. Olen saanut toisen lapsen, muuttanut tuntemattomalle paikkakunnalle, aloittanut kätilöopinnot, aloittanut työt, mennyt naimisiin ja eronnut sekä muuttanut lasten kanssa omaan kotiin.

Nyt minulla on syksyllä ensimmäisen luokkansa aloittava tyttö sekä 3,5-vuotias poika. Tyttöni kulkee blogissa edelleen nimellä Mimmi ja pojan bloginimi on Tuisku. Minä olen edelleen bloginimeltäni Eevi, vaikka oikea nimeni on muutamaan otteeseen perheaiheisessa lehdessä mainittukin kasvojeni kera. Kätilöopintoni ovat puolessa välissä, olen ollut hyvän aikaa töissä aina kun mahdollista ja yritän saada lapsilleni rakennettua parasta mahdollista elämää.

Blogin linja on tällä hetkellä kätilöopinnoissa, äitiydessä ja elämän pienien hetkien jakamisessa. Kirjoittaminen on minulle edelleen tärkeää, vaikka elämäntilanteen ajoittaisen hektisyyden takia ei aina vain ehdi. Blogin pitäminen silti on minulla tavoitteena, varsinkin, kun olen taas takaisin juurillani. Blogin aloittamisen jälkeen olen innostunut myös valokuvaamisesta ja hiljattain hankin uuden järjestelmäkameran, Olympuksen OM-D E-M10:n.

Mutta palataan takaisin siihen, miksi olen taas tässä, omalla tontilla. Kun huhtikuussa 2014 siirryin Kaksplussan perheblogeihin kirjoittamaan blogiani, olin haltioissani. Suuren lehtitalon alla portaalibloggaajana oleminen tuntui todella hyvältä. Luotto oman blogin sisältöön ja taitoon kirjoittaa tottakai vahvistui. Tuli fiilis, että jos minut sinne halutaan ottaa joukkoon, niin jotain minussa on. Tietenkin lukijoiden antama palaute on ollut suurin ja se tärkein motivaattori sekä todiste siitä, että haluan jatkaa kirjoittamista. Kirjoittaminen jatkui mielestäni hyvin Kaksplussan alla, sain uusia lukijoita ja itsevarmuutta bloggaamiseen.

Blogi eli sen mukaan, miten oman elämän kiireiltä ehdin ja jaksoin. Jossain kohtaa talvella tuli fiilis, ettei ehkä tämä ollutkaan minun paikkani. Kaksplussan blogit vaihtuivat, tuli uusi blogiyhteisö ja oma fiilis ja kaipaus johonkin muualle kasvoi sen mukana. Päätös lähteä tuli reilu kolme kuukautta sitten, vaikka ajatus oli kytenytkin pidemmän aikaa. Blogin kannalta päätös palata takaisin itsenäiseksi bloggaajaksi on ollut paras ikinä. Varsinkin, kun olen saanut olla luomassa jotain uutta, inspiroivaa ja upeaa blogiyhteisöä.

Olen siis ollut alusta alkaen mukana Lumoblogien takana. Yksinkertaisuudessaan Lumoblogit on yhteisö, joka kerää alleen joukon upeita itsenäisiä bloggaajia. Lumoblogit eivät tuota voittoa. Yhteisö ei maksa palkkaa kenellekkään tai saa rahaa mistään. Jokainen on itsenäinen bloggaaja, joka on voinut itsenäisesti tehdä sopimuksia erilaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Itse olen esimerkiksi päättänyt alkaa siitä, ettei blogissani ole yhtäkään mainosta. Jos sellaisia tulisi, valitsisin ne tietenkin tarkkaan ja harkiten, itse verot niistä maksaen.

Olemme yhteisön sisällä käyttäneet paljon aikaa yötä myöten ideoiden ja hiljalleen rakentaen etusivua, ulkonäköä ja koko Lumoblogeja. Me yhdessä päätämme, minkälaisia muutoksia tai uudistuksia tulisi tehdä. Tärkeää on lukijoiden antama palaute, jotta voimme kehittää etusivuamme juuri teitä lukijoita varten. Yhteisön takaa löytyy aikamoisia taikureita ja fiksuja naisia, joista jokainen tuo yhteisöön oman panostuksensa Lumoblogien hyväksi.

Suurin kiitos kuuluu Lapsellista-blogin Annalle, joka pisti ajatuksen omasta yhteisöstä liikkeelle sekä tehokkaille naisille, Annukalle, Paulalle, Sallalle, Annalle, AC:lle, Jeninalle, Noralle ja Mirkalle, sekä taustatukena olevalle Henkalle, joiden kanssa on ollut ilo saada Lumoblogit keskustelutasolta konkreettisesti omaksi blogiyhteisöksi. Erityiskiitos kuuluu kuitenkin Jonnalle, jota ilman en olisi koskaan saanut blogiani siirrettyä takaisin tähän osoitteeseen - tai jonka korvaamaton apu koodaamisessa yhteisön hyväksi on niin suuri, ettei sanoja aina löydy.

Lumoblogeihin on aloittamisen jälkeen liittynyt loistavia blogeja, jotka kaikki löydät osoitteesta:

www.lumoblogit.com

Tervetuloa siis seuraamaan Sydämen asialla -blogiani, joka antaa pienen pintaraapaisun yhden naisen elämästä tekstillä ja kameraan ikuistetuilla kuvilla.

ps. Pastellipisaroita-blogin AC on avannut tarkemmin Lumoblogien ajatuksesta olla voittoa tavoittelematon yhteisö.

Kuvat ovat Lumoblogien julkkareista sekä meidän kesäpäivästä!

Edellisiltana tehdyllä päätöksellä istuin lasteni kanssa tutun keittiönpöydän ääreen. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja monta kertaa päivässä poriseva kahvipannu on täynnä tuoretta kahvia. Otan kahviini maitoa, kuten aina. Ulkona on juuri satanut, mutta nyt ikkunoista tulvii auringonvaloa. Entisestä kammarista, joka on nykyisin lastenhuone, kuuluu ääntä. Poika on löytänyt koskettimet ja tyttö penkoo laatikoita. Itse istun keittönpöydän ääreen sille samalle paikalle, jossa istun joka kerta. Jostain valokuva-albumista löytyy kuva saman pöydän äärestä, jossa istun juuri siinä samalla paikalla. Se on ollut aina minun paikkani.

Kesää ei tästä kesästä oikein tullut. Vapaapäiviäkin tuntuu välillä olevan vähän. Useasti ei jaksa lasten kanssa työputkien välissä liikkua. Se on silkkaa laiskuutta ja sitä, että vapaapäiviäni en tahdo aikatauluttaa. Tiedän, etten ole kovin aktiivinen ja järjestä päiviäni täyteen tekemistä. Mutta välillä vaan täytyy ajelehtia ja päättää spontaanisti lähtevänsä päiväreissulle. Helpompaa olisi, jos asuisin läheisteni sekä ystävien kanssa samalla paikkakunnalla. Mutta kun edellisiltana tulee tunne, että nyt me lähdetään, niin sitten se on mentävä. Tämän vapaapäivän halusin pyhittää mammalleni.

Sen keittiönpöydän ääressä olen viettänyt monet lapsuudenpäivät, syönyt tutulla ohjeella tehtyä pannaria, kuullut kuinka minun pitäisi syödä enemmän ja vastannut moniin kysymyksiin. Käyn taas läpi lasten kuulumiset, koulu- ja työasiat, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ja ne haaveet sekä unelmat. Jotenkin tämän pöydän ääressä en osaa valehdella, en esittää. Jatkamme juttua aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Vaikka aikaa olisikin välissä pitkältikin, niin olen kyläillyt tässä talossa 26 vuotta. Kerron tunteeni ja odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tuntuu, että rinta halkeaa ja henki salpautuu siitä kaikesta. Kahvikuppi laskeutuu ja vanhoille kasvoille nousee hymy. Koska kuka muu voisi ymmärtää paremmin kuin hän, joka on nähnyt elämää monet vuosikymmenet.

Tämä keittiönpöytä ja kaikki sen ympärillä on vapaapäiväni piilopaikka. Paikka, jossa ajankululla ei ole merkitystä ja jossa on lupa välillä makoilla sohvalla tai syödä itsensä kerta toisensa jälkeen täyteen pannareilla. Vapaapäivämme oli paras aikoihin.

Pitäisikö vielä katsoa korteista, isäni äiti huikkaa ennen lähtöä. Ei tarvitse, kyllä rinnassa oleva tunne tietää. Nyt vain odotan.

Olen tänä kesänä tehnyt kaksi reissua Turkuun. Tässä muutama kuva ensimmäiseltä reissulta. Jokainen kaupunki on kesäisin kaunis. Turku on yksi lemppareistani!

Yli seitsemän vuoden tapahtumat tuntuvat kaukaisilta. Mutta sieltä se meidän yhteinen matka lähti. Erään koulupäivän päätteeksi painuin raskaustestin kanssa kotini kylpyhuoneeseen. Sinne jäinkin toviksi, pidemmäksi aikaa kuin olin alunperin suunnitellut. Istuin lattialla ja itkin, kun testi näytti positiivista. Minä olin tulossa äidiksi, vaikka olin vasta 18-vuotias. Seurahuoneella vietettyjen iltojen krapula-aamut vaihtuivat raskauspahoinvointiin, aamupalaksi tuli kaurapuuro, illalla nukuin jo Salkkareiden aikaan, päättömän shoppailun tilalle tulivat äitiysvaatteet ja lastenvaatekirppiskierrokset sekä se nuoren huolettoman elämä täytyi muuttua vastuuseen toisesta elämästä. Osa muutoksesta tuli tapahtua salamannopeasti ja loput hiljalleen yhdeksässä kuukaudessa.

Seitsemästä vuodesta voisi kirjoittaa paljon. Alun epävarmuus ja pelko siitä, että minut tuomitaan ikäni takia on nyt hatara muisto vain. Kun ensimmäisen kerran uskalsin lähteä äiti-lapsikerhoon tytön kanssa, uskalsin lähteä uudestaankin. Siellä istuin nuorena äitinä niiden omakotitalon omistajien, minua kymmenisen vuotta vanhempien, uraputkea tehneiden äitien kanssa juoden kahvia. Minulla oli uunituoreet parturi-kampaajan paperit, työkokemusta ei juuri lainkaan, ei sormusta sormessa tai tietoa tulevaisuuden suunnitelmista. Minulla oli kuitenkin yhteistä heidän kanssaan äitiys ja se, että halusin olla paras mahdollinen äiti omasta taustastani huolimatta.

Halusin näyttää tyttärelleni, että minusta on mihin vain ikinä haluan. Ja tottakai halusin näyttää muillekin, että minä en toimettomaksi aio jäädä. Halusin tarjota lapselleni kaiken mahdollisen. Niin tuli ylioppilaslakki ja lopulta pääsy ammattikorkeakouluun. Tyttö tietää hyvin, että äidille on tärkeää käydä koulussa sekä töissä. Haluan näyttää, että teen kaikkeni paremman elämän eteen. Toivon, että isoin asia jonka voin lapsilleni opettaa, on omien unelmien sekä onnellisuuden tavoitteleminen.

Raskausaikana olin aivan varma, että meillä tultaisiin käyttämään vain kestovaippoja, nukuttaisiin omassa sängyssä alusta alkaen ja opettelisin leipomaan pullaa. Kun heinäkuisena aamuna tunsin ensimmäiset supistukset ja laskin niitä Harry Potterin Azkabanin vankia katsoen, kaikki muuttui. Minusta oli tulossa konkreettisesti äiti. Lähdimme sairaalaan tietämättöminä tulevasta, luottaen siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Ja menihän se. Samana heinäkuun iltana Jurassic Parkin pyöriessä taustalla sain hänet syliini. Siitä se todellinen matka alkoi. Kestovaippoja kokeiltiin huonolla menestyksellä, nukuimme kaikki samassa sängyssä ja pullaa opin vasta vuosien jälkeen leipomaan. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on aina ollut se, että olisin mahdollisimman hyvä äiti - juuri tälläisenä kuin olen.

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Nyt minä olen 26-vuotias, tulevan ekaluokkalaisen äiti. Tämä tuntuu eräänlaiselta muutosvaiheelta, todella suurelta sellaiselta. Koulutien alkuun on enää muutama viikko, napanuoraa on pidennettävä ja minun on uskallettava päästää lapseni maailmalle. Nämä ovat asioita, joista oltaisiin voitu varoittaa perhevalmennuksessa. Se, että lapseni tulee oikeasti kasvamaan itsenäiseksi ihmiseksi. Tuleva syksy pelottaa, aivan todella paljon. Kaikki tulee menemään hyvin, siihen luotan. Silti oman lapsen ensimmäinen kouluvuosi on niin jännittävä, että vatsanpohjasta ottaa ja kyyneleet nousevat silmiin, kun kuvittelen lapseni kävelevän yksin koulumatkan.

Viime viikonloppuna vietimme synttärijuhlia läheisten kanssa. Mimmi sai kutsua ystäviään luoksensa. On todella ihana nähdä, että hänellä on ystäviä, joiden kanssa jakaa rikas mielikuvitus, nauraa ja elää pienen tytön elämää.

Tulevia vuosia yhdessä odottaen. Niin on tyttö kuin äitinsä. Mimmi on temperamenttinen, sosiaalinen, avoin ja iloinen. Fiksu likka kuin mikä, oivaltava ja pikkuveljen sankari. Äidin esikoinen. Minun oma kulta. Tiedän, että hän tulee pärjäämään nyt kuin tulevaisuudessakin!

Kahvihifistelijä(kö)?

Kun lasta pelottaa käydä nukkumaan + pieni ratkaisu

Entä jos en olekaan hyvä kätilö?

Onnellisuuskasvatus

"Äiti, perkele!" ja muita lasten suusta kuultuja

#lapsistailaa

Terveisiä lapsivuodeosastolta

Kun arki tulee liian nopeasti

Minä olen oikea nainen

Kukaan ei kertonut..

Minulle

Mitä kuuluu?

Kesän kynnyksellä

"Äiti, miksi me ei voida saada koiraa?"

Kun tänään lähden

Saako lapsivapaasta nauttia - NO SAA!

Jo vuodesta 2011

Vapaapäivän piilopaikka

Täl ja tois pual jokke

Seitsemän vuoden matka